7. marraskuuta 2015

Tassutellen iloa luomaan!

Heippa taas kaikille! Emäntäni päästi minut jälleen jättämään tassun jälkeni tänne.
Aika on kulunut kuin pennun tassuilla, sillä olenhan minä jo iso tyttö - 1 vuotias. Joskus tuo minun Sissi äitini kiukkuaa minulle ja vähän tappelemmekin, mutta en minä sille mitään voi että sen hännästä on kiva välillä vetää! Mokomatkin kun valittavat, että olen kamala riiviö! Minähän olen kiltti ja rauhallinen kuin koira enkeli 😇 on.

Mutta aatelkaas! Pääsin emäntäni kanssa jonnekin ihme projektiin - mitä lie tarkoittavankaan. Mutta pääsin eräs kerta mukaan kouluun! Tosin, minä sain odottaa autossa, mutta onneksi minua käytiin moikkaamassa aina välitunneilla. Mitä on välitunti? Syötävääkö?
Ja sitten pääsin jonnekin hauskaan paikkaan, jossa sain niin paljon rapsutuksia kuin vain jaksoin istua paijattavana! Ja sain kuulemma hirveästi kehujakin, kun olin niin kiltti ja söpö. Enkö muka ole aina ollut söpö ja kiltti? Ja sain ne kaikki kaksijaljaiset ihmiset nauramaan, vaikka en ymmärrä miksi? Minähän vain olin minä. Ja okei... Vähän ehkä anoin emännältäni herkkuja ja tein joitakin pikku juttuja ja sain leikkiäkin ilman äitini kanssa tappelua. Minä kyllä tykkäsin siitä paikasta!

Ja samana päivänä käytiin vielä moikkaamassa erästä Aatu koiraa, joka oli pelottavan iso, mutta silti minua halutti tutustua häneen vaikka pelkäsinkin. Mutta voitteko kuvitella miten väsynyt olin kun pääsin kotiin? Emäntäni joutui kuulemma minut kantamaan autosta sisään kun olin nukahtanut autoon enkä jaksanut nousta.

Lisäksi olen kuullut, että minusta tulee hyvä tallikoira. Olen mestari hepan kuoksuttamisessa, ja olen pitänyt kissatkin loitolla, vaikka en ymmärrä miksi en saisi jahdata niitä. Kuuluvat kuulemma tuohon tallielämään. Tallilla on kivaa kun saan pyöriä mudassa ja juosta elämäni kyllyydestä. Tykkään myös auttaa lanta hommissa!

Terkuin Helmi ❤ 🐾

3. marraskuuta 2015

Kerron; olen täys persläpi

Eli, kuten jo otsikkokin kertoo sen, että tiedän olevani täys persläpi kaikessa asiassa. Sitä kun ei voi enää muuttaa, nyt kaikki tietävät sen, erityisesti koko koulu.
Sanotaan aina vain että et saa antaa periksi, ei saa luovuttaa, sun täytyy taistella eikä luovuttaa ja olla ja tehdä sitä ja tota...
Myönnän että en osaa käyttäytyä kaikissa hetkissä. Sekä kaikki mitä teen on väärin tai oletetaan jotain vaikka tekisinkin oikeasti esim. Muistiinpanoja, mutta jos kyse on esim. Askartelusta, niin mulla on monta ideaa OMASSA PÄÄSSÄNI, enkä tarvitse niihin kirjaa..

ja jos nyt ylipäätään ketään edes lukee tätä blogiani, niin toivoisin saavani mielipidettä.
Miltä teistä tuntuisi olla monta kuukautta silmätikkuna ja aliarvioituna? Saatika sitten olla kaiken loskan yms kohteena? Milloin teiltä menee toivo yms tälläisessä asiassa?

Ja jos joku luokkalaiseni eksyy tätä lukemaan, niin en nyt syytä ketään, paitsi itseäni ja tiedän olevani se luokan persläpi joka ei osaa yms. Mutta toivoisin että kaikki ihmiset saisivat välillä katsoa peiliin itseään. Mä tiedän kaiken itsestäni ja myönnän että en aina pysty keskittymään kaikkeen, kun kovaa painetta tulee niskaan. Mut eihän se ole teidän syy! Itsepä olen tyytynyt aina olemaan ilmaa ja myöntymään kaikkeen.

Onneksi juuri tänäkin päivänä minulla on kaksi aivan upeaa koiraa, jotka ymmärtävät ja hyväksyvät minut ja tälläisinä päivinä saa sen hymynkin tulemaan, vaikka olen saanut jos mitäkin tänään. Lisäksi Heidille ISO kiitos. Miten voinkaan ikinä korvata sulle sitä mitä oot tehnyt. Ja anna anteeksi ne hetket kun ihan oikeasti menen ylikierroksilla. Mut onneks autit tänään.

kestän kyllä asioita pitkään, mutta joskus itsehillintäni pettää ja kaikki se viha yms. Tulee itkuna..

7. lokakuuta 2015

Kurbus Child

Opin että se ei tule jäädäkseen
mä en suostunut koskaan sen otteeseen
se on muisto sun äänestä kertomassa, mä en kelpaa
no hei
sinä itse teit musta tällaisen
ei, mun elämä ollutkaan sun mittainen, joo

Olen kaatunut langennut loukkoihin,
joista auennut on ovi ainut alaspäin
ja niihin mun haaveet haudattiin
sain uudet haaveet ja nousin
kauas päässyt oon
enkä sun surulapsesi tahtonut koskaan, mä olla
vaan nousta korkeuksiin

Mua kasvatit siskoihin vertaillen
ne on tyttöjä äidin ja tietää sen
sinä pilkkasit estelit kun halusin vaan lentää,
tänään
mun kipukynnys on taivaan korkuinen, ja siitä
sinä ansaitset suuren kiitoksen, joo

Olen kaatunut langennut loukkoihin,
joista auennut on ovi ainut alaspäin
ja niihin mun haaveet haudattiin
sain uudet haaveet ja nousin
kauas päässyt oon
enkä sun surulapsesi tahtonut koskaan, mä olla
vaan nousta korkeuksiin

Kun on alhaalla käynyt niin huipulla tuulen tuntee
se saa
sydämeen sen, yksinäisyyden, palaamaan

Olen kaatunut langennut loukkoihin
joista auennut on ovi ainut alaspäin
ja niihin mun haaveet haudattiin
sain uudet haaveet ja nousin
kauas päässyt oon
enkä sun surulapsesi tahtonut koskaan, mä olla
vaan nousta

Kaija Koo


Tunteena kaikesta tapahtuneesta on, että en voi onnistua missään. Ja loppujen lopuksi tajunnut, että olen yksin. Välillä on hetkiä kun haluaisi vain itkeä ja kertoa kaikki, mutta se on turhaa.. Sitä ruvetaan vähättelemään ja vääntämästä asiaa toisenlaiseksi taikka sitten säälimään.. Sääli.. Minä EN kaipaa sääliä.
Tai onhan mulla paikka jonne voin soittaa tarvittaessa, mutta nyt se tarkoittaisi lähinnä jokaista ikistä päivää soittaa ja toivoa että he saavaat jotain selkoa selityksestä mahdollisen itkun seasta. Mutta silti en toisaalta pysty avaamaan asioita heille, kun pelkään/en halua kuulla yllä mainittuja asioita. Sillä tiedän olevani se mamman vellihousu, kermaperse, yms..

Ja kuten kirjoitin päivityksen toiseen paikkaan, niin julkaisen sen tässäkin.

"Tajunnut, että kuinka paljon olen antanut mahdollisuuksia lähteä minun ehdottamiin juttuihin tai tapaamisiin ei koskaan onnistu, vaan kaikki tulee toisen ehdottamana aivan mikä tahansa homma (oli kyse hommista, tapaamisista yms) niin lähden aina mukaan. Noh. Nyt päätin, että mun antamat mahdollisuudet oli ja meni, en tarjoa toiste enään jotain omakeksimääni juttua, koska olen aina vain saanut siitä pahan olon ja mielen, jopa ahdistusta..
Kuten jossain laulussa laulettiin, että jos aina vain toiselle tulee paljon erinäisiä asioita, niin kaverit jää. Olen vain seurannut sitä monta vuotta, ja nyt ajattelin että olkoot niin! Ei se ole minulta pois, mutta en minäkään lähde tästäedes kaikkeen toisten ehdottamiin juttuihin (Ei koske talleilua yms muuta mulle todella tärkeää. )
Ja anteeksi tämä valitus, mutta nyt mun oli pakko sanoa suoraan. Parempi pysyä "hyvän päivän tuttuna" kuin vihamiehinä, eikö?"

30. syyskuuta 2015

Haaste

Tämän haasteen tavoitteena on löytää kuukauden aikana jokaisesta viikon päivästä vähintään kaksi positiivista asiaa. Koska minulle on useasti sanottu, että kun en halua/pysty tms näkemään hyviä asioita. Joten tahdon yrittää, vaikka helppoa tämä ei tule olemaan.

Ja siksi suosittelen toisillekin tälläistä haastetta, haastaa oma itsensä. Negatiivisuutta löytyy aina - ainakin oman itseni kohdalla.

1.9
- Oli mukavan lyhyt koulupäivä
- Kotona koirilla oli halipula - jota siis itsellänikin lievästi ilmaistuna.

2.9
- selviytyminen pitkästä koulupäivästä, vaikka olikin epätoivoa sitä kohtaan.
- tieto taloudellisesta tilanteesta, eli hieman helpotusta tähän koulu elämään.
- Sadepäivä, jota on jo odotettu ja hyvä syy jäädä sisälle kuin olla hommissa muualla
- Suuri helpotuksen tunne, että pääsee huomenna "purkamaan" päätäni.

3.9
- Selviytyminen terveystarkastuksesta
- kunnon naurut koulussa.
- Kaikesta vastoinkäymisestä selvisin päivästä hengissä
- Helpottava keskustelu

4.9
- Sai nukkua pitkään
- Koulupäivä lyhyt
- Viikonloppu alkaa

5.9
- Sai nukkua pitkään
- selvisin ukkoskuuroista suht jees koirien avulla
- Mökillä käynti, jossa en siis juuri koskaan vietä enää aikaani..
- Koirat sai juosta itsensä väsyksiin ja Helmi joutui pesun kautta.. :D

6.9
- Selvisin tuskallisesta ruohonleikkuusta, se nurmikko oli ihan liian pitkäksi kasvanut ja tuuhea.. :O
Vaikka en saanutkaan aivan koko pihaa ajettua.
- Käytiin tädin luona, jossa tulee käytyä harvoin
- Hieman vaihtelua

7.9
- Koulupäivä takana, enkä edes onnistunut hajottamaan puhelintani uudelleen (*Kop kop*)
- Aurinko pilkistelee juuri sopivasti
- Ymmärsin oppineeni YHDEN sanan koulussa ja sen tarkoituksen - eikä kouluakaan siis ole kulunut kuin 4vk..

8.9
- Mukavat aamupvm tunnit.
- Ja keksin sentään edes tuon yhdenkin positiivisen jutun..


9.9
- Sain nostetuksi vanhempieni perunat maasta yksin.
- Pystyin vetämään erään ryhmän kaverin kanssa.
- Pystyin "unohtamaan" erään lähipäivän tapahtuman.

10.9
- Sain uudet työkengät jotka tilasin
- Hieno ilma
- Koirat iloisina vastassa kotona

11.9
- Järkyttävästä väsymyksestä huolimatta pystyin olemaan koulussa loppuun asti
- innostus että pääsee laittamaan tallia kuntoon uutta heppaa varten
- koirat pääsevät huomenna mökille, joten minulla on "omaa" aikaa hieman enemmän

12.9
- Tallilla, kunnostamassa uutta heppaa varten, en voi sanoa muutakuin että oon niin älyttömän innoissani tästä hommasta. :D

13.9
- Tallilla tänäänkin kunnostamassa sitä, ja lopputuloksena on se, että nyt vain odotellaan että hepat saapuvat. Paljon oli hommaa mutta ne on tehty.
- Ihana puhdas talli, olisin voinut pistää maate karsinaan ja ottaa torkut kissojen seurana
- Hieno ilma
- Koirat erittäin väsyneitä mökillä olosta ja metsässä juoksusta.

14.9
- Hyvillä mielin kouluun, mukavan vkl;n jälkeen.

15.9
- En muista juurikaan tästä päivästä, mutta hengissä selvittiin.

16.9
- Mukavaa tavata eräs ihminen, ja purkaa hieman..
- Koirat yli iloisia kotiin tullessani.
- Pitkästä aikaa ratsastamassa Nellalla, ja voi vitsit että mä nautin siitä kovasti!
- Istunta treeniä Nellan kanssa ja kohdata omat haasteet tämän kanssa.

17.9
- Tänään saapuu uudet hepat, joita pääsen hoitamaan samaiseen paikkaan jossa oli Apri ja Edi.
- Aamun hankaluuksista huolimatta selvisin kotiin asti, vaikkakin hieman paikat jumissa ratsastuksesta.

18.9
- Rankka koulu viikko takana.
- Menin kuntosalille piiiiitkästä aikaa, ja nyt ois tavoitteena käydä ihan viikoittain. (ainakin toivottavasti)
- Huomenna katsomaan kahta uutta heppaa sinne tallille

19.9
- Sai nukkua pitkään
- Kävin tallilla moikkaamassa heppoja
- Touhuilua tallilla ja leikkimistä lapsen kanssa

20.9
- Sain nukutuksi pitkät yöunet
- rento päivä
- Vanhempien naapurin marja-aroniat poimittu

21.9
- Olin tallilla tekemässä iltatallin, joka oli ihan mukavaa
- seurustelin naapurin rouvan kanssa hetken niitä näitä.

22.9
- Selvisin koulupäivästä, vaikka pitkältä se tuntuikin
- Pakotin itseni pidemmälle lenkille koirien kanssa

23.9
- Ratsastus Nellalla, ja se oli jälleen ihan super mahtavaa! opettelin avotaivutusta yms.
- Nella piristi päivääni erittäin paljon

24.9
- koulussa oltu ja istuttu, mutta opittiin myöskin jotain.
- eräs erittäin ihana, rakas ja tärkeä sukulainen soitti Imatralta
- tyytyväinen että tämä haaste on pian ohi ja olen onnistunut ainakin jotenkuten tässä hommassa

25.9
- Sai nukkua hieman pidempään, josko näitä univelkoja saisi ees vähän pois päin - tai tiedä mistä edes tulleet.
- Saan toivottavasti autoni tänään korjattuna
- Koirien kanssa vapaata oleskelua - jos saisi jotain aikaiseksi niiden kanssa ;)
- Vain elämää- sarja tuli katsottua ja hyvälle mielelle siinä tuli

26.9
- Jälleen sai nukkua pitkään
- Koirat menivät käymään mökillä vanhempieni kanssa
- Sain vain olla

27.9
- Pitkään nukkuminen
- Kuntosalilla kunnon hikitreeni
- Pirteämpi kuin viikolla koulussa.

28.9
- Sain hoidetuksi pari tärkeää koulujuttua
- koulupäivä oli ihan mukava
- lenkki piristi kummasti tuolla tuulessa.

29.9
- Koulupäivä sujui sutjakkaasti
- Olin kuntosalilla pari tuntia kunnon hikitreeniä ja poistattaa hetkeksi kamala jännitys. - onnistui hetkeksi
- Helmi käyttäytyi TODELLA hyvin Veikon kanssa (pieni lapsi)
- väsymys päivän treeneistä, otan tämän positiivisena asiana, sillä jos vaikka saisi nukuttua KUNNON yöunet.

30.9.
- tallilla käynti. Päästäkseni hetkeksi eroon elämästä
-Selvisin tuskallisesta jännittämisestä

tämä haaste oli erittäin haastava ja välillä jopa epätoivon ajatuksia tästä. Mutta tässä se nyt on

5. syyskuuta 2015

Heipparallaa!

Nyt on minulla aika hyvin lähtenyt tuo oma keksimäni haaste käyntiin. Olen jopa muistanut joka päivä kirjoittaakin siihen! Se on jo paljon, koska on miljoona muuta asiaa muistettavana ja koulujutut yms.
Mutta tuon haasteeni voin julkaista vasta ensikuun ensimmäisenä päivänä, koska minun haasteeni on pitkäkestoinen.
Enempää en paljastakaan, ettei tule lipsautettua suusta aivan kaikkea.

Tällä hetkellä mun elämä on yhtä vuoristorataa. Ylös, alas, ylemmäs, alas.... jne. Alkanut jo hieman epäilemään mitäköhän tuosta koulujutusta nyt tulee oikein, tuleeko mitään? Koska ei ymmärrä. Mutta onnekseni meidän luokalla on mukavia ihmisiä. Itselleni se on jo pelkästään haaste, että menen toisten seuraan - se ei ole ollut koskaan helppoa eikä varmaan tulekaan kovin helpoksi tulemaan. Mutta pikkuhiljaa.

Kulunut viikko oli muutenkin aivan täyttä tuskaa.. Joka aamu oli joku juttu joka ei sujunut sitten yhtään. Onnistuin eräs aamu jopa hajottamaan puhelimeni.. No se hyvä puoli siinä oli, että oli pakko ostaa uusi puhelin tilalle. Se on kuitenkin kaikesta harmista huolimatta tosi kätevä vempain. Jos sen vain aina muistaa kantaa mukana - minulla kun ei ole niin väliä jääkö se kotiin kun lähden jonnekin, mutta nyt ollaan opeteltu kantamaan sitä aina mukana. Ai miksikö?
Noh.. Siksi jos ulkona liikkuessa tulee joku hätätilanne ja pitää pystyä soittamaan, tai jos on unohtanut toiseen paikkaan jotain niin ilmoittaa siitä. Minulla kun on nyt tuota avainten, reppujen, puhelinten yms unohtelua ollut ja yleensä  olen joutunut lähtemään takaisin hakemaan niitä..

Kun on pitänyt juosta paikkaan A ja seuraavaksi paikkaan B ja sitten C ja D ja E ja lopulta kotiin nukkumaan ja aamulla sama homma.
Ja ajatellut, että mä pystyn elää päiviä ilman kavereita. Tosin se onnistuu juurikin tuolla juoksemisella, mutta toisaalta tuo minun juokseminen johtuu tavallaan siitä kun en halua pysähtyä. Koska aina silloin kaikki ajatukset räjähtää päässä ja mietin välillä aivan liikaa.. Toisaalta talvi kun tulee, niin sitten se on taas minun osaltani sitä että pysyn hyvin hyvin mielelläni sisällä, kuin jäätymässä ulkona! Hrrr... Pelkkä ajatuskin.

17. elokuuta 2015

Lurinaa lörinää

Blogini on taas kerran ollut hiljaiselolla, mutta aika ja voimat ei aina riitä aivan kaikkeen. Ai mitäkö on nyt mun elämässä tapahtunut?

Noh..Olin 7.8. Turussa psykologitiimin soveltuvuus kokeissa, joka meni omasta mielestäni aika huonosti, mutta tuloksena kuitenkin oli, että minulle soitettiin 10pvm, että lähtisinkö mä nyt opiskelemaan, ja että ne opinnot alkaisi jo 11pvm.
Hankala tilanne sinänsä, että minun piti olla juuri tuo viikko töissä, mutta taas koulu.. Olin itkupotkuraivarin aika ja muutamat paniikitkin tuli otettua. Mutta, mutta..
Lähdin kuitenkin opiskelemaan ja vaihtamaan kokonaan alaa puutarhurista. Tai no saas nähä mitä tässä kahden vuoden aikana käy, valmistuuko vaiko ei. Ja siis koulutusohjelmanahan on lähihoitaja.

Joo, nyt useat saattavat miettiä, että miten muka voisin saada tämän alan koulutusta kaiken tän keskellä mitä olen tännekin kirjoitellut. Ihmettelen sitä itsekin, mutta olen toisaaltaan iloinen, että pääsin opiskelemaan, sillä ei tämä puutarhurin työ ole kuin lähinnä kausittaista, joka tarkoittaa sitä että talvet saa maata kotona sängynpohjalla.

Mutta vaikka opiskeluni alkoivatkin, on silti tämä olo ja elo ollut yhtä vuoristorataa, mutta onneksi on pari ammattilaista apuna. Usein kun tuntuu, etten selviä mistään ja kaikki on liian vaativaa itselleni. Ja pakko myöntää että kielet tuottavat minulle aina tuskaa.. Mutta edetään tunti tunnilta.

Koirat käyvät nyt taas tavallista enemmän hermoilleni, kun nämä protestoi minulle.. Käydään kyllä paljon lenkeillä, mutta arvatkaas tekeekö nämä kaikki asiansa ulos? Ja Helmi.. sillä on murkku ikä ja se taas tuhoaa ja silppuaa kaiken mistä vain saa otteen..

Ja nyt minä olen aikomassa tehdä erään haasteen itselleni ja toivoisin myös monen muunkin ihmisen kokeilevan sitä. Toki minun jälkeeni, sillä paljastan koko jutun heti kun olen saanut haastettua itseni kaikissa jutuissa ja vasta sitten julkaisen sen tänne teidän iloksi tai harmiksenne. Aivan miten vain.

Mutta siihen asti, kuulemisiin! :)

24. heinäkuuta 2015

Üks elu lõppu ,teisel element

Sen päivän piti olla mukava ja rentouttava tallilla, mutta vielä odotellessani vanhempieni luona että kello tulisi niin paljon, että voisin laittaa viestiä sille omistajalle.
Mutta omistaja olikin minua nopeampi, tosin oli aika hankala paikka. Hän pyysi minua auttamaan, ja tottakai menen auttamaan - hevoset oli karanneet aidoista. Tiesin jo siitä soitosta, että nyt on oikeasti jokin erilainen juttu tulossa.

Hepat löydettiin vähän matkan päästä, toinen seisoa möllötti minua ja eläinlääkäriä vastassa korvat tötteröllä, mutta toinen...
Toinen makasi pellolla heinikossa - sydämeni pompahti reippaasti ylikierroksilla. Otin sen toisen hevosen riimunnarun ja talutin sitä lähemmäs toista. Katsoin avuttomana, kun toinen vain värisee, välillä on paikoillaan ja välillä piehtaroi. Sillä oli kovia kipuja, sen näki sen silmistä - se ei ollut yhtään oma itsensä. Mistä tiesin sen? No siitä, kun olen hoitanut sitä hevosta aika kauan ja koskaan en ole nähnyt sillä sellaista katsetta ja koko olemusta. Lähes heti minulla alkoi kyyneleet virrata, joita yritin ripeästi pyyhkiä pois ja keskittyä täysin käsissäni olevaan hevoseen ja varomaan omia varpaitani (croksit jalassa - ei kovin turvallinen olo). Onnistuin hillitsemään itseäni, vaikka oikeasti sisällä oli sellainen tulva. Aina kun katsoin toista hevosta - edes pieni vilaisu - se nosti heti kyyneleet takaisin silmiini, mutta minun oli yksin kertaisesti saatava vilkaista sitä vähän väliä.

Kunnes ymmärsin mitä tuleman pitää, se sai melkein minut pois omasta itsestäni ja lysähtää, mutta en antanut sen haitata. Päätin, että olen avuksi, enkä suinkaan haitaksi, ja toisaalta oli aika lohdullista että minä - kyllä MINÄ voin olla avuksi sellaisessa tilanteessa.

Ja pian kuului laukaukset, pystyin olemaan ihan iisinä, sillä rupesimme leikkimään erään lapsen kanssa joka vei ajatukset muualle.
Pian traileri tuli jonne  lastattiin toinen hevosista, yksin.. Toista ei ollut enään.

Takaisin tallille päästyä, minusta oli erittäin mukavaa tehdä hieman hommia ja viedä juotavaa yms sille yksin olevalle toverille. Siinä sitten halailin ja rapsuttelin sitä ja hieman putsailin katosta.

Kotiin kun pääsin, niin sitten se itku tuli joka ei meinannut loppua millään. Ajatukset vain juoksivat ja hetken oikeasti miettisin sen mitä pystyin, että soitanko erääseen paikkaan, joka saa toivottavasti minut rauhoittumaan. Niinhän siinä sitten kävi - onneksi.

Ja tämä päivä, ei ollut tänään, eikä tälläviikolla. Vaan se päivä oli 12.07.2015.
Viimeinen yhteinen kuva. 
Mutta ei tässä voi ajatella paljoa itseä, sillä kaipa se oli parempi ruunalle kuin se että kärsisi kauemmin.

Hevonen, johon rakastuin ensisilmäyksellä,
hevonen, joka oli todella upea
ja joka lohutti useana kertana enemmän kuin olisi voinut kuvitellakaan.

Ikävä on kova, mutta se lieventyy ajan kanssa.

Ja oli päivässä jotain hyvääkin. Ell, edellisessä paikassa josta hän tuli sinne pellolle, oli auttanut varsan syntymässä. Mutta luonnon lakeja ei voi muuttaa, näin sen on vain jatkettava kulkuaan; Jonkun täytyy lähteä luotamme pois, jotta toiselle voi alkaa kaikki ihmeellinen asia ja syntyä maailmaan.

Ja onneksi minulla on vielä monia hevosia ystävinäni, nimittäin Nella! Joka oli eilen oikea suuri terapeutti. Edes sanat ei riitä kuvaamaan sitä, jonka takia en edes yritä selittää.

Edi lähti takaisin sen kotipaikkaansa, joten heipat oli sillekin sanottava.


ja elämä jatkuu, se vain tapahtuu.

11. heinäkuuta 2015

epäilystä ja epätoivoa

Päätin pitkästä aikaa kirjoitella taas hieman tännekin - muutamia kuviakin voisin pistää näistä kesäpäivistä joita on ollut..

Tää kesä on ollu aivan outo. On jännittänyt yks sun toinen asia ja ahdistanut yms. Mutta ei muu auta kuin elää minuutti kerrallaan.
On ahdistanut ensinnäkin tuolta osastolta jääminen pois, joka on tuottanut vähän väliä pienoista ongelmaa itselleni, mutta eipä sille mitään voi.
Ja muutenkin on tämä elämä ollut niin epäselvää. En tiedä miten päin oikein olisin tai minne menisin. Saatika sitten missä pisteessä ystävyys on, sillä kaikki on muuttunut aivan hirveästi. En pysy perässä, että mitä on tapahtunut (jotain on, tiedän vain) ja kaikkea muuta tulee mietittyä ystävyyttä, mutta kaikki ajatukseni ei todellakaan ole sellaisia, että voisin ne tähän kirjoittaa.
Pettymystä, raivoa, itkua joten kaipa se iloisuuskin joskus löytyy - vai löytyykö? Who knows...

Välillä ei edes aina tiedä keneen voi luottaa ja mikä on oikein, koska kuitenkin kuulee kaikesta sanottavaa. Joo, kai se on jotain kehittävää tai muuta vastaavaa, mutta miksi?!
Onko oikein olla erään ihmisen kaveri, jonka tapasi osastolla? Kun toinen sanoo toista ja toinen toista. Mutta joka tapauksessa, olen hänen kaveri, meillä on ollut kivaa! Olin mm. hänen luonaan ja Sissi ja Helmi oli tietty mukana. Koirat pääsivät leikkimään erään toisen lajitoverin kanssa, ja kaikilla oli hauskaa.

Epäilysten kautta tuli laitettua hakemus uuteen kouluun - sosiaalipuolelle. Mutta en ole lainkaan varma, että oliko se sittenkään hyvä juttu - ahdistavaa sellainen opiskelu kun teoriatunneilla ei jää päähäni yhtään mitään..(Paitsi epätoivo ja kiukku) Nooh, nyt sitten odotellaan elokuun alkua jolloin on soveltuvuus koe tai miksikä sitä sanotaan.

Koirat on päässyt uimaan kiitettävästi, itse en ole uskaltautunut kuin kolme kertaa käydä uimassa. Minä kun en mene yksin uimaan..

Apria ja Ediäkin on tullut käytyä hoitamassa ja rapsuttelemassa.

Ja tietty Nellaa!
Se on muuten aika upee fiilis kun astut ulos autosta ja katsot laitumelle niin aidan vieressä seisoo Nella odottamassa ja hirnuu tervehdykseksi! Ja sama kun lähden tallilta kotiin. Nella on vienyt tyystin sydämeni!
On laukkailtu ja ravattu maastossa, nautittu luonnosta hevosen selästä käsin..Se on mahtavaa!
























26. kesäkuuta 2015

Elämän kortit

Elämää voi verrata jalkapallopeliin, jossa tuomari välillä puuttuu meidän pelaamiseen ja antaa meille muistutuksen. Hän antaa sen tosin kortin muodossa. Jalkapallossahan on keltainen kortti sekä punainen kortti.
Keltaisen saa tahallisesta sääntöjen rikkomisesta. Mutta jos sääntöä on rikottu törkeästi, tuomari nostaa punaisen kortin ja henkilö vedetään syrjään pelistä. Hän jopa saattaa saada pelikiellon muutaman ottelun ajaksi.

Uutena asiana jalkapalloon on tullut vihreä kortti. En tiedä onko se yleisessä käytössä, mutta ajatus on siinä hyvä. Kortteja ei saada vain virheistä ja pelisääntöjen rikkomisesta.  Kortin voi saada myös siitä, että tekee asioita hyvin ja on reilu. Vihreä kortti on kiitosta hyvästä ja reilusta pelistä.

Jokapäiväisessä elämässämme, elämän pelissä voidaan myöskin jakaa kortteja; Vihreitä, keltaisia sekä punaisia. Kun joku kehuu, kannustaa ja rohkaisee sinua, saat vihreän kortin. Se tuntuu todella hyvältä ja jaksaa jälleen ahertaa ja yrittää entistä enemmän.
Epäonnistumisesta, moitteista ja arvostelemisesta, tai jos haukut toisia (syystä tai syyttä) saat keltaisen tai punaisen kortin. Mieli tulee apeaksi, silloin ei tee mieli yrittää uudelleen. Saattaa jopa kokea suuttumusta ja vihaa, jos näitä kortteja saa aiheetta, ilman todellista syytä.

Elämässä jaettavien korttien seassa on vielä yksi kortti.
Se on musta; häpeän kortti. Se on jaetuista krteista kaikkein raskain kantaa. Silloin henkilölle on koko hänen elämänsä aikana osoitettu, ettähän ei ole vain tehnyt jotakin väärää, vaan hänessä itsessään on jotakin väärää ja viallista.

Tiukan paikan tullen elämän korttipakka kaivetaan esille ja katsotaan, minkälaisia kortteja siellä on. Jokaiselta löytyy aivan varmasti vihreitä, keltaisia ja punaisia kortteja. Mutta miten kortit painottuvat. Jos sieltä löytyy paljon vihreitä kortteja, henkilö itseensä ja pärjää varmasti omassa elämässään. Mutta jos vihreitä kortteja ei juuri ole, on vain enemmän niitä keltaisia ja punaisia kortteja, miten silloin pärjää?
Entä mitä tehdään mustan kortin kanssa?
Voiko korttejaan päästä vaihtamaan?
Voiko mistään saada parempia kortteja kuin on?
Jumalan luona on yksi kortti, jonka hän haluaa antaa kaikille jotka sitä haluavat. Se on todella voimakas kortti, se voittaa myöskin mustan kortin. Se on Jumalan rakkauden kultakortti. Se kortti kertoo meille anteeksiantamuksesta. Jumala ei muista meidän virheitämme. Sen sijaan hän haluaa muistuttaa meitä siitä, että hän on luonut meistä jokaisen ja jokainen on hänelle erittäin arvokas ja tärkeä.
Mustan kortin haltijalle hän sanoo, että Jumala on hänet halunnut tähän maailmaan. Ja vihreiden, keltaisen, punaisen ja mustan kortin haltijalle hän sanoo, että hän rakastaa sinua kaikesta huolimatta.

Kenelläkään toisella olennolla maan päällä ei ole samanlaisia kasvoja kuin sinulla, eikä kukaan toinen ajattele, puhu tai naura juuri niin kuin sinä. Voit olla ylpeä itsestäsi! Olet erinlainen kuin kukaan muu. On kuitenkin eräs asia, joka meitä kaikkia ihmisiä yhdistää. Kun katsot peiliin, näet siellä Jumalan kuvan. Raamatusta voimme lukea, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen.
Mitä se tarkoittaa, että olemme Jumalan kuvia?
Ehkä se tarkoittaa sitä, että olemme kaikki arvokkaita ja ainutlaatuisia. Meissä jokaisessa on jotakin samanlaista kuin Jumalassa. Luotuaan ihmisen, Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä ja hän näki, että kaikki oli hyvää - myös sinä ja minä!

Vaikka oletkin ainutlaatuinen ihminen, sinun pitää muistaa se, että niin me kaikki muutkin olemme! Ristiriitatilanteet ovat normaaleja ihmisien välillä, mutta täytyy osata pyytää ja antaa anteeksi.

11. kesäkuuta 2015

Kuulumiset

Näinhän se menee, kaikki loppuu aikanaan.. Nimittäin nyt loppui jokapäiväinen käynti osastolla. En tiedä pitäisikö olla iloinen vai surullinen vai mitä. Oloni on aika sekava, ja jotenkin fiilis että nyt kaikki kaatuu taas mun niskoille. Vaikka, onhan mulla silti se osasto tavallaan lähellä, joka on erittäin hyvä. Olen TODELLA epävarma tästä..

Muuta kuulumista;

Olen käynyt Nellaa ratsastamassa sen kesäpaikassa maastossa. Viimeksi me vähän ravailtiinkin, vaikka pakko myötää, että se jännitti aika paljon! Ja totuttelua turvaliiviin, joka tuntui mielestäni erittäin tyhmältä ja selkä tuli hieman kipeäksi. Mutta ei se mitään! Kaikkeen tottuu, kun tarpeeksi sattuu.

Heidin kanssa meillä on pohdinnassa särkkis vai lintsi. Mutta tuo rakas ja hölmö kaverini ei vain osaa päättää.. :D Vaikka minulla on aivan sama kumpaan mennään, kunhan pidetään hauskaa ja unohdetaan kaikki täällä ukissa.

Koirat voivat hyvin, vaikka Sissi olikin vähän sairaana; Korva oli auki jossa sitten oli hiivasieni ja kokkibakteereja. Mutta oikean lääkityksen avulla se on taas ylipirteä oma itsensä.

Ja ensiviikon alussa menenkin vähän leireilemään. Mutta tämä oli lyhyt kelaus kuulumisista.

24. toukokuuta 2015

Sarjassamme en keksi otsikoita

On totta, että läheskään kaikki sairaudet eivät näy ulospäin, joten miksi arvostelemaan toista tai kiusaamaan.
Joillakin on kipuja, mutta silti he jaksavat hymyillä ja olla ystävällinen toisille. On raivostuttavaa, että jotkut huutelevat toisiaan vammaisiksi tai muuta vastaavaa. Mitä jos joku onkin oikeasti vammainen ja tietää sen. Haluaisitko sinä kuulla siitä useasti toisten suusta?
Niinpä, tuskin kukaan haluaisi. 
Ja lisäksi, masennuskin on sairaus siinä missä muutkin. Joten miksi asiasta aina vaietaan tms.


Todellisuus ja epätodellisuus sekoittuu useasti - tai ainakin minulla. Ja silloin todellinen ja epätodellinen on yksi ja sama asia. Saatan elää "uneni uudelleen päivällä" ja silloin on kaikki ihan outoa, tutut ihmiset ei välttämättä olekaan silloin tuttuja. Mutta minkäs sille voi, kun videonauha pyörii useasti silmissä oli yö taikka päivä, maa tai avaruus...









Välillä tunnen itseni todella idiootiksi! Sillä, miksi minä valitan siitä että minulla on järjettömän paha olla, tai siitä kun en jaksaisi tehdä yhtään mitään? Koska maailmassa on ihmisiä joilla on asiat paljon huonommin. Siltikään he eivät valita, oli sitten raajattomana tai nälkä koettelee.
Vaikka en myönnä sitä että kaikki olisi aina minulle helppoa, päin vastoin.













Tässä on lista, jota on usein vaikea kaikkien muistaa, ja siksi ehkä meidän kaikkien tulisi joskus ajatella näitä asioita ja yrittää toimia sen mukaan.
Mennä nukkumaan aikaisin eikä vain valvota yötä ja tehdä kaikkea "tärkeää".
Minullekin tässä on muutama kohta jotka ovat minulle erittäin vaikeita, mutta nyt en ala niistä selittämään enempää, sillä en tiedä miten sen selittäisin josta saisi selkoa mitä tarkoitan.







Silmät on helppo sulkea se on totta, jos ei tahdo nähdä jotakin. Vain siksi, ettei ole siihen valmis, tai ettei pysty.. Syitä riittää.
Mutta ainoa jota et voi sulkea edes vahvimmallakaan laatikolla on sydän, sillä se tuntee kaiken. Oli iloinen, surullinen tai peloissaan. Sydän tietää sen.
Ja sen mitä sydän tunsi joskus - oli ikävä tai hyvä asia - se tietää vuoden päästäkin, miltä se tuntui ja miltä se tuntuu tänäpäivänä. Se ei unohda.















 On totta, että koskaan ei saisi antaa periksi, mutta mitä sitten jos ei jaksakaan enää taistella? Kun menettää kaiken mielenkiinnon elämään ja koko maailmaan.

Joskus tukea saa, mutta aivan aina ei sitä saa vaikka kuinka pyytäisi. Ei tahdo kenenkään säälipisteitä, mutta tuki.
Se on tärkeää meille, tai ainakin minulle - etenkin nyt kun on joku joka on tukena, siitä olen iloinen että suostuin viimevuoden lopussa menemään osastolle, sillä jotenkin vain tuntuu että nyt saan tukea jota ei aina ole ollut..

20. toukokuuta 2015

Hankala

Tiedän välillä olevani erittäin raivostuttava ja ilkeä ihminen. Mutta.. Saahan minullakin olla pahoja päiviä/viikkoja, jolloin tuntuu että aivan kaikki on ihan liikaa. Kun haluaisi vain ja ainoastaan olla yksin - jopa niin yksin että ei olisi koiriakaan jaloissa pyörimässä ja häsläämässä - saisi vain olla ja käpertyä peiton alle ja unohtaa tämä maailma.

Haluan pyytää myöskin anteeksi heille, joille päästin suustani tulemaan ihan mitä vain.

Enkä halua vieläkään kenenkään sääliä tai muuta vastaavaa, mutta se mitä haluan on se että muistaisitte sen asian; olemme kaikki VAIN ihmisiä.

En haluaisi olla ilkeä koskaan kenellekään! En ikinä, en edes halua enkä toivo sille kaikista pelottavimmalle ja ikävimmälle kiusaajalleni mitään siitä mitä olen saanut kokea.
Saatan lipsauttaa suustani joskus aivan mitä sattuu josta sitten saan kärsiä itse jonakin toisena päivänä, mutta en oikeasti tahdo tarkoittaa sillä mitään pahaa.

Jos minua pyydetään jonnekin tai sanotaan että tee tuo ja tämä ja sitten vielä nuo tuolta (Ei kyse perheestä) niin en voi vain sanoa, "EI". Miksi? En tiedä, en toisaalta tahtoisi pahoittaa kenenkään mieltä sanomalla vastaan jostakin asiasta. Kun siitä saattaa seurata monenlainen riita ja sitten tulee seinä meidän väliimme eikä enää koskaan puhuta toisillemme.

En muunmuassa uskaltanut tänään tallilla (tarkoitan terapia), että en uskalla ratsastaa tänään. Ei siis sillä, että se hevonen olisi ilkeä tai muuta vastaavaa - päin vastoin! Mutta oloni ei vain ollut sellainen, että olisin pystynyt nousemaan ratsaille ja keskittyä siihen mitä teen ja miten.. Mutta onneksi se asia ratkesi ilman, että minun piti sanoa etten halua ratsastaa.

Tiedän myös olevani erittäin vaikea ihminen, joskus on työ ja tuska että saisin edes yhden sanan suustani ja toisinaan taas en osaa lopettaa (ainakaan kaverin seurassa, jos kyse vieraasta - en koskaan puhua pälpättäisi).
Sekä siinä mielessä hankala, että olen nyt esim. hyvällä tuulella ja sitten sekunnin päästä saatankin olla jo aivan muuta. En pysty hillistemään aina itseäni siinä suhteessa.

Pystyn kyllä hyvin "kestämään" vähän kaikkea sen tietyn hetken ja olla sanomatta mitään, mutta kun suljen kotioven takanani.. Suorastaan Helvetti on irti! Eräs kaverini sai sen oppia huomaamaan minussa kokemäellä.. Mutta hän tajusi heti, että silloin ei kannattanut sanoa minulle yhtään mitään eikä tehdä mitään muuta kuin pysyä etäällä.

Jos sanon joskus:
                       * Anna minun olla
                       * jätä minut rauhaan.
                       * haluan olla yksin
                   
Niin se ei tarkoita, että en tahdo enään puhua koskaan mitään kenellekään. Ei, se tarkoittaa vain etten juuri sillä hetkellä tai sinä päivänä halua.
Koska on päiviä jolloin oikeasti ikävöin sitä, että saisin olla kaverin kanssa, olla oma itsensä eikä tarvitsisi tehdä yksinpuhelua ja toinen vain kuuntelisi.
En siis myöskään halua olla keskipisteenä, mutta se että saisin vain olla minä ilman että minun täytyy olla se Mari eikä olla kuin Heidi.. (Mari siis kutsumanimi useasti, ainkin suvun kesken)

Mari on aivan eri kuin Heidi, mutta silti jokin niitä yhdistää.

Ja se jos te ette halua lukea aina vain blogistani valitus virttä tai vastaavaa, niin miksi te luette?! Ei ole pakko, tämän blogin alkuperäinen idea olikin vain saada purkaa itseäni, koska minä kerron kaiken AINA mielelläni kirjoitettuna, sillä puhuminen on äärimmäisen haastavaa.
Myönnän, että olen oppinut hieman kertomaan suullisesti, mutta silti aina jokin juttu jää kertomatta vaikka oli juuri päättänyt että tänään mä kerron tän asian, koska sitä en siedä yhtään enää. Mutta jätän sanomatta. Miksi?
Toisaalta pelkään mitä sitten tapahtuu tai mitä toinen sanoo. Toisaalta, en osaa muotoilla ajatuksia päässäni sanoille jotka toinen ymmärtäisi. Kun sitten joutuisin aina hakemaan jotain esimerkkiä. Yksin kertaisesti puhuminen on vaikeaa, ja sitten jos yhtään on sellainen tunne että tänään tulee jossain vaiheessa itku, niin silloin en ainakaan ala kertomaan yhtään mitään. (kuten tavallaan jo eilen kirjoittamassani postauksessa [tästä pääset siihen] kirjoitinkin tuosta aiheesta hieman.)

Mutta jos voisin ja pystyisin, pyytäisin kaikesta anteeksi kaikilta maailman ihmisiltä.

19. toukokuuta 2015

Vika, ohjekirjatta

Kun kaikki sujuu vähän pidemmän aikaa hyvin, jopa omasta mielestäni, niin kyllähän sekin aika menee äkkiä pois.

Mulla on siis ollut nyt vähän pidempään kuin yksi viikko mennyt paremmin, painajaiset olleet siedettäviä, olen jaksanut tehdä päivällä enemmän, osannut nauttiakin hetkittäin.

Mutta olen jo kiinnittänyt muutamia viikkoja - sanotaan jopa kuukausi, asioihin. Taidan taas vain olla se lapsellinen pöpi Heidi, mutta minkä itselleni mahdan?
Ja nyt ensinnäkin sanon kaikille jo valmiiksi, ANTEEKSI kaikki mitä olen sanonut tai jättänyt tekemättä yms.
Ja on tietty väärin, että jos pyydän joltakin jotakin vastapalvelukseksi siitä että olen ahertanut toisen tykönä aina kun on pyydetty, että tulisi tekemään vastaavasti minullekin jotain. (HYI! Hyi Heidi! Ei noin voi tehdä!)

Arvostan kyllä lupauksia, mutta arvostan enemmän niiden toteuttamista.

Vaiko osuuko nyt kaikki minun tekemäni tai tekemättömät asiani omaan nilkkaan? Olen joskus luvannut jollekin tehdä jotain, mutta sitten olen perunnut sen viimetingassa koska en ole vain jaksanut tai uskaltanut.

Aina ennen kaikki sanoi että kun "Teet kaikille kaikkea ihan vain hyväähyvyyttäs, etkä pyydä itsellesi mitään..."

Mutta MIKSI pyytää keneltäkään mitään, koska se ei tapahdu. Eli miksi minun pitäisi sen kerran kun uskallan ajatella hetken toisin niin kysyä toiselta?

En ole täydellinen, mutta arvaahan mitä?
 - Et ole sinäkään!

Tarkoitukseni ei ole nyt moittia yhtään mitään tai ketään - eikä tämä koske nyt yhtä tiettyä ihmistä vaan monia eri ihmisiä.

Kaikkia ihmisiä kiinnostaa kuulla vain silloin mitä minulle kuuluu oikeasti, kun joku tarvitsee minun apuani tai muuta vastaavaa.

Ja se, että olen saanut ammattitutkinnon puutarhapuolelta ei tarkoita sitä, että osaisin tehdä kaiken ja tietäisin kaikesta mikä liittyy puutarhaan. Tosi asiassa, EN muista yhtään miten joku kukka kasvaa tai miten puulle tehdään kunnon "tarkastus". Saatan vain muistaa joitakin kasvin nimiä ja yhdistää ne kyseiseen kasviin. Mutta muistan vain ne asiat jotka oikeasti kiinnosti minua siellä ja millä tunneilla oli hauskaa tms.

Enkä haluaisi olla kaikkien ihmisien terapeutti, en ole saanut koulutusta siihen. Kuuntelen kyllä ihmisiä, mutta joskus kaikki on vain aivan liikaa.

Ehkä minussa on jokin todella iso virhe, eikä mukanani tullut käyttö-opasta tai jotakin ohjekirjaa..

Never



Koneeseen kadonnutta
ei voi takaisin saada
Kulutettu, käytetty
ruokkimaan ympyrää.

Luotettu ehkä liikaa
siihen että aika korjaa
se minkä vuoksi nähtiin
niin kovin paljon vaivaa.

Että hajalle saatiin
se mikä kauniiksi tarkoitettiin.

Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää.

Kehen sattuu ja kuinka paljon
siitä kysymys enää tässä kai on
kun on saavuttu siihen pisteeseen
ettei mikään ole varmaa.

Maailman pisimmät tunnit
niiden otteeseen jää kiinni
Niitä kantaa loppuun asti
 vaikka itse ei aina huomaa.

Millainen on se taivas
jota ei löydetty koskaan
olen kuullut paljon siitä
osan jopa omasta suustani

Voi niin pitkälle jaksaa 
kun itsellensä vakuuttaa

Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää

Kehen sattuu ja kuinka paljon
siitä kysymys enää tässä kai on
kun on saavuttu siihen pisteeseen
ettei mikään ole varmaa

Joku meistä on onneton
palanut mutta tunnoton
katuva mutta uskoton
enemmän kuin rauhaton

Periaate on ehdoton,
perustelu aukoton,
yhtälö ehkä mahdoton
Miten niin muka armoton?

Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää


Kuten laulun sanoissa lukee; "Koneeseen kadonnutta ei voi takaisin saada." Ajattelen tuon koneen tilalle "Elämään kadonnutta....", koska ei sitä saa pyyhittyä pois (oman elämän), vaikka kuinka kovasti sitä haluaisikin.
Elämässä on aina jokin joka kuluttaa paljon ihmistä kunnes on aivan loppu. Voi siis tapahtua monia asioita, kunnes huomaa ettei jaksa. (Tai joku muu huomaa.)
Monet sanoo aina vain, että kyllä aika korjaa. Mutta tosiasiassa aika voi kyllä auttaa elämään kaiken kanssa, muttei koskaan voi korjata täysin ehjäksi. Sillä arvet jää ainiaaksi, vaikka kuinka yrittäisi hoivata ja liimata tms kiinni. Joskus toisinaan ne vanhat arvet (jotka jo ajatteli pystyvän sietämään) voivat aueta kysymättä aikaa tai paikkaa - yksi pieni sanakin voi saada sen auki ja "työnnetään veistä takaisin aina vain syvemmälle sydämeen."
Ja vaikka ihminen yrittää saada kaikki olemaan taas paremmin; Käymällä terapiassa monta vuotta sekä joutunut viettämään välillä pakosta välillä omasta tahdostaan psykiatrisessa sairaalassa osastolla.
Voi kuitenkin ne kaikki ponnistelut romuttua yhdessä hetkessä ja tavallaan "vedetty matto jalkojensa alta jonka päällä seisoi".




Vaikka Jumala loi ihmiset omaksi kuvakseen, niin ei meistä ihmisistä saa kyllä sellaista tekemälläkään. Ei joskus kauan sitten, ei nyt, eikä tulevaisuudessa (jos sitä edes on). 
Me ollaan pahoja - itsellemme, toisille, luonnolle...
Sanotaan myös, että Jeesus kuoli ristillä puolestamme jotta saisimme kaikki syntimme anteeksi.

Kipu viiltää aina vain kovemmin ja kovemmin, kunnes on pakko vain huutaa, koska ei tiedä kauanko jaksaa tätä kaikkea. Ajattelee miksei ole jo Luoja ottanut tyköönsä tästä kivusta ja tuskasta pois.

Silloin yksi minuutti tuntuu parilta viikolta, tunti vuodelta. Sitten kaikki on jo "aivan sama mitä minulle tapahtuu". Mikään ei tunnu miltään ja ahdistuu jo ihan normaaleista arkipäivän asioista, jotka jääkin tekemättä jos ei vain pysty.

Ihminen antaa periksi, on onneton iloa ei tule mistään. Tulee tunnottomaksi ja antaa vain kaiken tulla välittämättä mitä itselle tapahtuu, kunhan toisilla vain on parempi olla.
Tuntee olevansa usein rauhaton eikä pysty millään vaikka kuinka yrittäisi rauhoittua - täytyy vaan antaa mennä aivan ranttaliksi.

Joskus sekin ihminen oli iloinen lapsi, joka leikki kaverin kanssa ja tunsi olevansa tärkeä ja kaivattu, kunnes kaikki romuttuu.

Myöhemmin katsoo vanhoja valokuvia ja ihmettelee kuka on tuo iloinen tyttö joka näyttää aivan minulta, mutta joka nauraa suoraan sydämestään.

Ei enää tunne itseään,
ei tiedä haluaako edes tuntekaan.
Ei tiedä haluaako tai jaksaako elää, koska ei jaksa enään..
Tahtoisi puhua jollekin kaikki, mutta taas toisaalta ei haluakaan puhua.
                        Mitä sanoisi,
                        miten aloittaisi tai miten toinen saa selvää puheestani jos ja kun purskahtaisi itkuun, ja                         sitten ei saisi lopulta enää sanaa suustaan.
Välillä itketään tauotta älyttömän kauan, kunnes tuntuu että silmätkin tulevat ulos kuopistaan. Mutta tajuaa ettei se itku auta mitään, missään, koskaan - aiheuttaa vain enemmän kipua. (päänsärky yms.)

28. maaliskuuta 2015

Erilaisuus

Miksi minä olen tälläinen?
Miksi tuo on aina vain iloinen ja nauraa?
Miksi hänen vanhemmat ovat parempia kuin omani?
Miksi tuo näyttää kamalan oudolta?

Olen tässä pohtinut taas aivan kaikkea. Sitä, kuinka vaikeaa ihmisten on hyväksyä se tosiasia, että me kaikki - Sinä, minä- ollaan niin erinlaisia. Toinen käyttäytyy ihan eritavalla kuin minä, tai toinen on ihan outo, koska puhuu hitaammin kuin toiset.

Oletteko koskaan miettineet, mitä toiset ajattelevat sinusta? Sillä sinäkin olet aivan erinlainen kuin minä. Ja voin onnekseni sanoa, että niin on hyvä - pääni sekoaisi jo alle 5 minuutissa. Erilaisuus on hyväksi, haluaisitko että koko maailma olisi aivan samanlaisia kuin sinä itse? Joka kuvittelee, että itse on maailman parhain eikä kukaan, ei kukaan voi olla sinua parempi. Eikä kukaan saisi poiketa "normaaleista".
Katso peiliin, koska voin sanoa  ettet sinäkään ole sen kauniimpi kuin muut, tai parempi kuin kaikki muut maailman ihmiset. Pohdi sitä oikeasti peiliin katsoessasi ja yritä ajatella että olisitkin joku muu, joku joka ajattelee miltä sinä näytät tai mitä olet. Se ei ole helppoa, mutta onko kaiken aina oltava helppoa?
Sen jälkeen voit miettiä sitä, että miten ensikerran ajattelet tai toimit kun tapaat jonkin aivan erilaisen. Koska jos haluat olla ns. täydellinen (vaikka sellaisia ihmisiä ei oikeasti ole edes olemassakaan) niin sinun pitää ymmärtää se aidosti - suoraan sydämestäsi, että kaikki ovat erinlaisia, sillä ketään ei kestäisi toisia jos olisi samanlainen.

Oletko ihminen joka tykkää päästellä kaikenmaailman sammakoita suustasi, vaikka tietäisit että se satuttaisi toista?
Silloinkin voin sanoa, että katso peiliin.

Mitä tekisin jos joku vaikeasti vammainen ihminen tarvitsisi kipeästi apua jossakin asiassa? Kävelisitkö vain ohi ja sulkien tilanteen silmistäsi pois, ajattelisitko että kyllä se pärjää tuosta. Vai menisitkö puhumaan hänestä kaikille pahaa tai menisit sille vammaiselle ihmiselle sanomaan jotakin ilkeää, pelkästään sen takia jos hänellä sattuu olemaan erinnäköiset ruumiinosat tai muuten vain vammainen.
Vai oletko sittenkin ihminen joka osoittaa myötätuntoa ja nielee oman ylpeytensä ja menee auttamaan tätä tai vaikka vain puhumaan hänen kanssaan mukavia?
Katsotaan asiaa toisesta näkökulmasta..
Haluaisitko sinä, jos olisit itse vammainen että joku tulisi auttamaan silloin kun oikeasti tarvitsee apua tai jos haluat jutella jonkun kanssa?
Niin, minusta se olisi ainakin todella mahtavaa jos joku uhraisi edes sen pariminuuttia auttaakseen toista, joka ei pysty samoihin asioihin.

Itselläni on kokemus - vaikkakaan itse en ole ollut vammainen, mutta voin kertoa siitä.

Ala-asteella minulla ei ollut paljoakaan kavereita, joten aloin viettämään erityisluokkalaisten kanssa aikani välitunneilla. He olivat ehkä hitaasti oppivia tai vammaisia, mutta arvatkaa mitä? Minua se ei haitannut, päin vastoin. Minulle tuli aina paha mieli kun heitä kiusattiin vain sen takia, että ovat erinlaisia. Joten puolustin heitä kun heitä kiusattiin, silläkin seurauksella että minä sain tuntea sen omassa nahassani.. Minua alettiin kiusaamaan, mutta minulle se oli aivan sama mitä minulle tehtiin, mutta heitä ei saanut kiusata. Enkä kadu sitä vieläkään.
Samalla tavalla kun olen auttanut parasta ystävääni kun häntä on kiusattu, mutta sekään ei ole haitannut jos he ovatkin alkaneet kiusata minua. Sillä minähän olin jo tottunut koko peruskouluaikana siihen että minua kiusattiin.

Miltä sinusta tuntuisi, jos saisit jonkinlaisen kohtauksen ollessasi kaukana kotoa ulkona ja sen seurauksena menisit tajuttomaksi ja makaisit vain maassa. Ohi kulkisi monia ihmisiä, eikä kukaan pysähtyisi katsomaan mitä on tapahtunut. Makaisit monta tuntia kylmässä maassa yksin ja tajuttomana. Saattaisit olla siinä parikin tuntia, kunnes joku uskaltaisi tulla auttamaan sinua.

Tai jos joku iäkkäämpi ihminen kaatuisi pyörällään ja näet sen, mutta laitat taas jotkin "silmälaput" silmille ja esittäisi ettet ole nähnyt mitään. Vaikka iäkäs ihminen makaa maassa ja pyörä on hänen päällään eikä hän pääsisi ylös.

Minusta, me ihmiset ollaan niin älyttömän idiootteja, että ei voida auttaa vaikka näkee jonkun joka tarvitsee kipeästi apua. Nykypäivän ihmiset katsovat vain omaa napaansa ja sulkee kaiken muun ulkopuolelle. Jo lapsillekin opetetaan sama tapa - he leikkivät upouusilla älypuhelimilla jatkuvaa syöttöä tai istuvat vain kotona eikä lähde ulos leikkimään.
Onko se myöskin oikein että jo ekaluokkalaiset tytöt meikkaavat ja kulkevat ihan pienissä mekoissa.

Minusta se ei ole oikein, lapsen täytyy saada leikkiä ja olla sellainen kuin on, mutta maailma on mitä julmin paikka elää. Toiset saavat kärsiä paljon enemmän kuin ne jotka vain ajattelevat omaa parastaan. Itserakas täytyy tietenkin olla välillä, mutta rajat kaikkeen.

Mieti mitä tekisit. Haluatko että koko maailma vain pahenee? Asia on meidän jokaisen ihmisen päätettävissä. Kaikki lähtee sinusta itsestäsi.

22. maaliskuuta 2015

UKK

Tässä postauksessa mun on takoituksena vähän kartoittaa näitä usein kysyttyjä kysymyksiä.
Jotta jos joku minut näkee jossain liikkumassa, niin minulta ei toivottavasti tultaisi kysymään enään näitä kysymyksiä, koska olen saanut niitä aivan tarpeeksi.

1. Miten koirasi näyttävät noin puhtailta? Pesetkö niitä usein?

Vastaus on, että en todellakaan pese koiriani tyyliin jokainen viikko - ehen. Se ei tekisi ensinnäkään koiran nahalle  kovin hyvää jos sitä jatkuvasti lutraisi veden ja saippuan kanssa. Pesen vain ja ainoastaan silloin kun on aivan pakko; kun koira haisee pahalta tai jos se on tosi likainen niin silloin.

Ja se miksi koirani näyttävät suhteellisen puhtailta, vaikka suurimmaksi osaksi ne ovatkin valkoisia. Yksinkertaisesti ne putsaavat itse turkkiansa, ja kuivuttuaan se kaikki hiekka yms. varisee pois. Ne hiekan muruset ei siis jää koiran nahkaan tai turkkiin. Kun nämä ovat sellaisia touhotoopeja, että vauhtia löytyy niin kyllä ne hiekatkin siinä samalla varisee.
Helmi
Sissi




















2. Miksi käytät koirilla kuonopantaa? Estääkö se koiraa haukkumasta tai syömästä maasta mitään?

Käytän siksi Helmillä, ja joskus Sissilläkin kuonopantaa sen vuoksi, kun ne vetävät kovasti. Tiedän, että koirani ovat pieniä 7-8kg ja ne ei vedä niin hurjasti kuin esim. Saksanpaimenkoira. Mutta en halua siltikään, että koirani vetävät. Etenkin jos joskus isosiskoni lapset haluavat taluttaa koiriani niin silloin on todella tärkeää etteivät ne vedä, koska he ovat vielä tosi pieniä. Lisäksi kun joudun jännittämään hartoista asti kättäni kun nämä vetävät niin minulle tulee voimakas päänsärky.

Ja EI, ei todellakaan kuonopanta estä koiraa haukkumasta tai syömästä maasta mitään. Se on lähinnä vain sen takia jos koira vetää, jolloin sen pää kääntyy väkisinkin taluttajaan kohden ja kuonossa tuntuu taatusti epämukavalta kun on kova paine siinä kokoajan. Ja tälläisellä talutus menetälmällä yritän opettaa tuolle keskenkasvuiselle kauhukakralle (Helmi) että ei saa vetää - sen huomaa aina välillä kun ottaa käyttöön hetkeksi pannan.


3. Miksi et pysty keskustelemaan aivan rennosti jos vieras ihminen tulee kysymään jotakin?

Vastaus on lyhyesti ja tyimekkäästi se, että saan helposti paniikkikohtauksen päälle, kun en ole kovin sosiaalista tyyppiä, että puhuisin aina ja kovaan ääneen.. Ei, mun täytyy saada siihen aikaa.

4. puhutko usein itsestäsi?

Haha, minä? En todellakaan, se että mainitsen joskus Heidi nimen.. Se ei tarkoita minua, vaan minun ystävääni.

27. helmikuuta 2015

Harmonia

Jotkut ihmiset pitävät aivan itsestään selvänä, että "kyllä minäkin hevosen kanssa pärjään, kun tuokin pärjää"
Vaikka todellisuudessa ei olisi koskaan edes käynyt tallilla. Toki, jonkun erittäin kiltin ja kärsivällisen hevosen kanssa saattaakin pärjätä, mutta ei yksin.. Kaikki me aloitetaan jonkun toisen ihmisen avustuksella, jotta opitaan parit yleiset hommat ja vermeet.

Mutta nyt eilen tajusin, että olen pärjännyt hevosten kanssa ihan kohtuullisesti, mutta ymmärsin mitä minulta aina välillä puuttuu.

Copy; Gary Tanner ja lisenssi CC BY-NC-SA 2.0
  • Luottamus hevoseen
  • Usko itseensä
  • Kärsivällisyys
  • Ymmärtävyys
  • ja halu olla yhtä hevosen kanssa
Toki, onhan minulla noista muutama, mutta todella tajusin, miksi en ole pystynyt kaikkien hevosten kanssa yhteistyöhön.
Se, että on kokoajan äänessä ja arvostelee toisia, niin se osuu ennemmin tai myöhemmin (toivottavasti) omaan nilkkaan. 
Itse en ole arvostellut (ainakaan tietämättäni) toisia. Olen useasti vain ihastellut toisten ratsastusta ja hevosen käsittelytaitoja.
Kun toiset saavat hevosen kulkemaan nätisti muodossa ratsastaessa ja toiset taas maasta käsittely taito on upeaa katseltavaa. Aina sitä miettii, että voi kunpa osaisin itsekin käsitellä noin hyvin hevosta. Hevonen joka painaa keskimäärin 500kg, mutta silti niin iso eläin alentuu tottelemaan meitä ihmisiä, jotka ovat huomattavasti pienempiä.

Copy; Ias - Initially ja lisenssi CC BY-NC-ND 2.0
No, mutta mistä sitten tietää, että on se yhteinen sävel?

Siitä, kun hoidat hevosta ja siitä miten se käyttäytyy.
Esim, jos on yhteinen sävel niin kavioiden putsaaminen on mukavaa ja helppoa. Yhdestä jalasta lähtee liikkeelle ja siirtyy seuraavaan. Ja siinä siirtymä vaiheessa hevonen jo vaihtaa painonsa, siten että pystyy toisenkin kavion putsaamaan.
Huonoimmassa tapauksessa, se voi tuottaa paljon ongelmia ja tuska hikeä.


Hevonen on iso eläin, mutta sen aivot ovat appelsiinin kokoiset. Ei hevoselta voi vaatia aivan kaikkea, kaikessa pitää ottaa kaikki huomioon, ongelmat, vaarat tms.
Ratsastettaessa, jos joku tulee katsomaan sitä, niin usein jotkut ihmiset ajattelevat että on itsestään selvää, että hevonenkin huomaa/tietää että joku on katsomassa katsomossa.
Copy; Dawid Loudser ja lisenssi CC BY-NC-SA 2.0
Mutta voin kertoa, että ei pidä ajatella niin, koska ei hevonen välttämättä kiinnitä työskennellessään kaikkeen häiriötekijään. Se saattaa säpsähtää, kun lähestytään katsomoa jossa on ihminen katsomassa ja silloin se huomaa ihmisen.
Eli ei kaikkea pidä pitää itsestään selvänä. Että vaikka me olemmekin jo huomanneet hevosen, niin se ei välttämättä ole huomannut sinua.

Mutta, haluan myös muistuttaa, että ei pidä luottaa liikaa hevoseen, koska se voi aina säikähtää jotakin, esim. kiveä. Koskaan ei ihminen voi olla liian varovainen. Vaikka ainahan se on niin, että " ei minun hevoseni tee koskaan mitään pahaa eikä satuta ketään". Mutta miltä kantilta sitä katsotaan?
Jos vaikka talutat hevosta ja se säikähtää jotakin ja juoksee ylitsesi ja loukkaat pääsi. Mitä sitten sanotaan jos näin tapahtuu? Ei siitä silti voi syyttää hevosta!

Hevonen on kuitenkin kaikesta ihanuudesta huolimatta pakoeläin, säikähtäessään se lähtee juoksemaan tms.

Tästä postauksesta ei nyt aivan tullut sellainen kuin itse näin tämän päässäni, mutta menkööt nyt näinkin. Pakko vielä sanoa tähän loppuun, että kaikki esimerkkinä olleet jutut eivät ole minulle tapahtuneita. Vaikka kaikkea on saanut kokeakin hevosten kanssa niin upeita kuin vähän vähemmän upeita hetkiä.




20. helmikuuta 2015

Suomenhevonen

Tässä, kun olin tälläviikolla ratsastusterapiassa tutustumassa hevoseen josta tuli minun nimikko hevonen.

Se on iki-ihana Suomenhevostamma. Todella kaunis. Joskus ratsastus koulussa vihasin suomenhevosta, koska sen kanssa ei mikään tahtonut sujua. Mutta kaverillani oli suokki ja ihastuin siihen.

Nyt kun kävin katsomassa tätä tammaa, niin se rakkaus ja kunnioitus koko suomenhevos rotua kohtaan kasvoi. Vaikka jännitti ja ahdisti, niin silti se tunne kasvoi. Lisäksi kun hieman jännitän nykyisin muutenkin hevosia.
En uskaltanut taluttaa tammaa tarhasta talliin, joka ei ollut pitkä matka, vaikka omistaja vannotti että se on tosi kiltti eikä lähde menemään. Mutta silti.
Karsinaan kun mentiin niin se ahdisti ihan älyttömästi. Hevosen kanssa jota en tunne, ihmisen kanssa jota en ole nähnyt kovin montaa kertaa. Se oli jo jotain.

Mutta miksi suomenhevonen sytyttää?

On ehkä vaikea ajatella asioita eri kantilta, kun mietitään monia vuosia taaksepäin, miten arvokas hevonen kyseinen rotu oli.
Se auttoi maalla erilaisissa työtehtävissä,
oli sotaratsuina..

Suomenhevosesta on vaikka mihin! Ja vaikka kaikki kokemukseni ei ole tästä rodusta kovinkaan mukavia, niin jotenkin sen rauhallisuus tarttuu minuun. Miksi jännittää sellaisen rinnalla, jolla on viisas ja rauhallinen ja lempeä katse?
Jännitin aivan turhaan, mutta kaikki uusi aina jännittää - olipa kyse sitten mistä tahansa.

Suomenhevosen pään muodossakin on vain sitä jotain ja koko rakenne.. Vaikka ne ovatkin raskasrakenteisempia kuin arabi tai lämminverinen ravihevonen, niin silti.

Nykyisinkin niistä on moneen työhön, vaikka maalla koneet on ottaneet hevosten työt. 
Mutta, suomenhevonen toimii hyvin ravurina, ratsuna, vikellyksessä, terapiakäytössä.. Eli siis lähes kaikkeen mitä yleensäkään hevosien kanssa voidaan tehdä.

Pidän myös hurjasti Irlannincob, puoliveriset, islanninhevonen, suomenhevonen, shetlanninponi.. Onhan rotuja monia, ja monia rotuja joiden kanssa haluaisin päästä rennolle maastolenkille tai kentällä pyörimään.


Tuskin, tämä ketään juurikaan kiinnostaa, mutta minun oli pakko päästä kirjoittamaan jotain. Koska en kestä tätä oloa ja ajatuksia yms, joten yritän keksiä kaikkea muuta. Huomenna onkin serkun lapsen ristiäiset ja ne hieman jännittää.
Minä kun en ole mikään sellainen joka rakastaa olla kun on paaaaaljon ihmisiä ympärillä - ehei.

Minulla on ollut paljon ajatuksia postauksiksikin, mutta olen vain niin väsynyt etten ole jaksanut yhtäkään edes aloittaa. No, katsotaan sitten joskus.