18. elokuuta 2014

Muut menee menojaan, minä paikalleni jään

Olen siitä outo ihminen, että en ole niinkään naismainen.. Päin vastoin. En tykkää pukeutua mekkoihin, kauhean avonaisiin vaatteisiin...
Pikemminkin huppari ja farkut jalkaan. En ole koskaan ymmärtänyt muodin päälle, saatika sitten sitä että jokaikinen päivä meikataan. Iskee paniikki jos ei saa meikata itseään ja peittämään omaa naamaansa.

Kyllä, mun naama vaatisi sitä ettäsille tekisi jotain, mutta.. Ei mua kiinnosta. Hakkaan mielelläni taistelupelejä tai teen jotain muuta vähemmän "tyttömäistä"
Miksi?
Koska se kaikki ahdistaa, mutta monet haluavat silti että minun pitää muuttua, että meikkaisin päivittäin  tai rakastaisin kaupoissa kiertelyä.
Pidän joistakin asioista, mutta en haluaisi sitä tehdä siltikään kovin usein. Ainoa paikka missä pystyn olemaan ilman ahdistusta on oma kotini.
En osaa olla ihmisien keskuudessa välttämättä minä, vaan olen joku muu. Kuten olen elänyt jo monen monta vuotta. Miksikö?
Ehkäpä juuri siksi, että olen joskus kauan sitten osannut olla olematta kukaan muu, mutta silloin sain vain kärsiä.
Olen outo ihminen - tiedän. Minulla ei ole ikinä ollut kovin montaa kaveria, korkeintaan on ollut 5. Mutta en murehdi asiaa, koska kuten sanoin yllä jo ahdistumisestani.. Menen mielelläni omia menojani kun taas toiset ikäiseni hoitavat omia vauvojaan, käyvät baareissa ja erinäisillä festareilla.
Minä en. Muut ihmiset voivat minun puolestani vaikka mennä maailman jokaiseen baariin tai festariin. Minua ei haittaa! Eikä minua haittaa myöskään se, että minä en ole ikinä ollut rikas - päinvastoin. Mutta olenpahan oppinut sentään rahojani käyttämään viisaasti ja harkitusti. En haluaisi olla ikinä mikään pilallehellitty kermaperse. Napsauttamalla sormia saisi kaiken.

Se saa minut raivostumaan, mutta kaipa nekin hellityt lapset palaavat joskus tähän maailmaan. Kaikkea ei voi saada, mutta kaikkea voi haluta. Ja raha ei tee onnelliseksi.

Olen erilainen nuori, enkä muuksi muutu.

13. elokuuta 2014

The sinful world ... And we the people

Maailma on paha, ei siitä mihinkään pääse. Se on totta.
Ja ihminen voi muuttua, hyvästä huonoksi - tai huonompaan suuntaan itsensä kannalta.
Voiko ihminen muuttua pahasta paremmaksi? Joskus uskoin siihen, mutta en ole uskonut enään muutamaan vuoteen, koska minun kohdallani näin ei ole käynyt. Vaikka olen välillä huutanutkin että KYLLÄ IHMINENKIN VOI MUUTTUA!
Toki, ihminen voi muuttua, mutta muuttuisivatpa he joskus parempaan suuntaan.

Miksi itse ei saa olla kenen tahansa kaveri, ihan vain pelkkä kaveri? Miksi itse ei saa päättää, että kenen kanssa haluaa olla? Minä ainakin aion olla juuri niiden ihmisien kanssa kaveri, joiden kanssa haluankin olla. Ja olla olematta niiden kanssa, jotka ovat pettäneet minun luottamukseni. Vaikka vasta muutama vuosi sitten oppisin luottamaan muutamaan ihmiseen ja nyt se kaikki on "ei mitään".
Niin se aika vain muuttuu ja mikään ei pysy ennallaan, vaikka toivoisikin monia asioita.
Mm.
Ystävyys kestää läpi elämän,
voisi pysyä siinä tietyssä ajassa jolloin oli hauskaa ja ihana olla yms.

Mutta ei maailma pyöri sillälailla. Maailma kulkee omia menojaan ja me ollaan vaan tässä maailmassa pienen murto-osan ajan vain pelkkiä maan kulkijoita jotka menevät sinne minne maailma haluaa.

Katsoin hiljattain jostain jonkun ohjelman, en muista nimeä enkä sitä että mistä sen katsoin, mutta se voi toki olla unestanikin - onhan niinkin käynyt pari kertaa. Mutta aihe oli kuolemasta. Kaksi ihmistä keskustelivat siitä kaikenlaista ja sitten toinen yhtäkkiä vain tokaisi: "Niin, olisihan se kurjaa joutua puulaatikkoon ja maan alle, kun ei sieltä laatikosta pääse edes naapuriin kyläilemään, joutuu vain siellä olemaan eikä ole enään mitään."
Se jotenkin osu muhun monin tavoin. Ette te sitä voi ymmärtää, että miten ja mitä sillä tarkoitan, mutta ei se olekaan tarkoitus, tästä blogista on tullut enemmän ja vähemmän paikka johon voin purkaa tiettyjä asioita, mutta vaikka haluaisin kirjoittaa tänne kaikkea, niin en voi.
Miksi?
No vastaus on erittäin helppo. Tiedän, että tätä blogiani lukee monia sellaisia ihmisiä jotka ovat kiinnostuneet elämästäni sen vuoksi, että he saavat kertoa siitä muille ja lisätä omia tarinoita joukkoon jotka eivät pidä paikkaansa yhtään. Eikä sen puoleen, miksi pystyisin kirjoittamaan tänne minun blogiini monia asioita, mutta en pysty sitä kirjoittamaan esim. vihkooni, jota hoitaja saa lukea - jotta tämä saisi edes hieman selvyyttä olostani ja kaikesta. Ei, en pysty siihen, jotenka miksi pystyisin kirjoittamaan tänne ne asiat?

Ja jos oikein tarkkaan pohdin, niin minua harmittaa, kiukuttaa ja erityisesti saa minut erittäin surulliseksi se, että ihminen johon luulin voivani luottaa onkin osoittautunut vääräksi ja sen myötä olen saanut vain lisää ikävyyksiä. Siksi olenkin päättänyt olla puhumatta asioistani - edes sille parhaimmalle ja rakkaimmalle ystävälleni, vaikka tiedän, että hän EI kerro niitä kenellekään. Kiitos siitä Heidi.

Ja olen myöskin huomannut sen, että mielelläni eristäydyn muusta maailmasta omaan kämppääni, enkä tahdo tavata ketään ystävääni tai jutella heille. Tai jos olen jutellut, niin sitten alan tiuskimaan.. Ja en tee sitä tahallani, se vain tulee. Kuten erään kaverin kanssa juttelin ja tajusin hänen avulla tilannettani hieman paremmin.

"aikaisemmin sait puhuttua pahaaoloasi terapeutille,
 mutta nyt olet eristynyt ystävistäkin kun he ei ymmärrä."

Tajusin, että hei - olen taatusti pahoittanut kaverieni mielen sillä että en ole viettänyt aikaa heidän kanssaan tai jutellut. Ja olen myöskin huomannut sen, että muutamat eivät pysty sitä hyväksymään. Mutta sille asialle en voi mitään vaikka haluaisinkin. Koska itselläni ei ole voimavaroja juuri mihinkään ja yksi pienikin teille normaali sana voikin yhtäkkiä saada minut eri maailmaan. Mutta tiedän, että vaikka puhuisinkin kaikki asiani ulos itsestäni ja kaikeasta, se ei muuttaisi mitään. Ei siihen pysty kukaan.
Tahtoisin muuttua taas paremmaksi tai niinkuin parempi vointiseksi, mutta itseltäni ei löydy siihen voimavaroja. Ja nyt kun koiranikin on kasvattajalla kahden pentunsa kanssa, niin ei ole sitäkään vierelläni jota halailla ja paijata ja se on myös pakottava syy käydä ulkona. Mutta nyt ei vain tule mentyä ulos. Toki olen herännyt ja mennyt töihin, ja tullut takaisin kotiin, mutta siihen se suurinpiirtein jääkin, ellei ole sitten tullut pakko tilanne poistua kotoa asioille tms.





Ja kyllä, iloinenkin ihminen muuttuu joskus vähemmän iloiseksi.




Mutta tähän loppuun vielä kuva rakkaasta koirastani ja sen kahdesta maailman suloisimmasta ja ensimmäisistä lapsistaan: (vuorokauden ikäisinä)




Terkuin Heidi