24. heinäkuuta 2015

Üks elu lõppu ,teisel element

Sen päivän piti olla mukava ja rentouttava tallilla, mutta vielä odotellessani vanhempieni luona että kello tulisi niin paljon, että voisin laittaa viestiä sille omistajalle.
Mutta omistaja olikin minua nopeampi, tosin oli aika hankala paikka. Hän pyysi minua auttamaan, ja tottakai menen auttamaan - hevoset oli karanneet aidoista. Tiesin jo siitä soitosta, että nyt on oikeasti jokin erilainen juttu tulossa.

Hepat löydettiin vähän matkan päästä, toinen seisoa möllötti minua ja eläinlääkäriä vastassa korvat tötteröllä, mutta toinen...
Toinen makasi pellolla heinikossa - sydämeni pompahti reippaasti ylikierroksilla. Otin sen toisen hevosen riimunnarun ja talutin sitä lähemmäs toista. Katsoin avuttomana, kun toinen vain värisee, välillä on paikoillaan ja välillä piehtaroi. Sillä oli kovia kipuja, sen näki sen silmistä - se ei ollut yhtään oma itsensä. Mistä tiesin sen? No siitä, kun olen hoitanut sitä hevosta aika kauan ja koskaan en ole nähnyt sillä sellaista katsetta ja koko olemusta. Lähes heti minulla alkoi kyyneleet virrata, joita yritin ripeästi pyyhkiä pois ja keskittyä täysin käsissäni olevaan hevoseen ja varomaan omia varpaitani (croksit jalassa - ei kovin turvallinen olo). Onnistuin hillitsemään itseäni, vaikka oikeasti sisällä oli sellainen tulva. Aina kun katsoin toista hevosta - edes pieni vilaisu - se nosti heti kyyneleet takaisin silmiini, mutta minun oli yksin kertaisesti saatava vilkaista sitä vähän väliä.

Kunnes ymmärsin mitä tuleman pitää, se sai melkein minut pois omasta itsestäni ja lysähtää, mutta en antanut sen haitata. Päätin, että olen avuksi, enkä suinkaan haitaksi, ja toisaalta oli aika lohdullista että minä - kyllä MINÄ voin olla avuksi sellaisessa tilanteessa.

Ja pian kuului laukaukset, pystyin olemaan ihan iisinä, sillä rupesimme leikkimään erään lapsen kanssa joka vei ajatukset muualle.
Pian traileri tuli jonne  lastattiin toinen hevosista, yksin.. Toista ei ollut enään.

Takaisin tallille päästyä, minusta oli erittäin mukavaa tehdä hieman hommia ja viedä juotavaa yms sille yksin olevalle toverille. Siinä sitten halailin ja rapsuttelin sitä ja hieman putsailin katosta.

Kotiin kun pääsin, niin sitten se itku tuli joka ei meinannut loppua millään. Ajatukset vain juoksivat ja hetken oikeasti miettisin sen mitä pystyin, että soitanko erääseen paikkaan, joka saa toivottavasti minut rauhoittumaan. Niinhän siinä sitten kävi - onneksi.

Ja tämä päivä, ei ollut tänään, eikä tälläviikolla. Vaan se päivä oli 12.07.2015.
Viimeinen yhteinen kuva. 
Mutta ei tässä voi ajatella paljoa itseä, sillä kaipa se oli parempi ruunalle kuin se että kärsisi kauemmin.

Hevonen, johon rakastuin ensisilmäyksellä,
hevonen, joka oli todella upea
ja joka lohutti useana kertana enemmän kuin olisi voinut kuvitellakaan.

Ikävä on kova, mutta se lieventyy ajan kanssa.

Ja oli päivässä jotain hyvääkin. Ell, edellisessä paikassa josta hän tuli sinne pellolle, oli auttanut varsan syntymässä. Mutta luonnon lakeja ei voi muuttaa, näin sen on vain jatkettava kulkuaan; Jonkun täytyy lähteä luotamme pois, jotta toiselle voi alkaa kaikki ihmeellinen asia ja syntyä maailmaan.

Ja onneksi minulla on vielä monia hevosia ystävinäni, nimittäin Nella! Joka oli eilen oikea suuri terapeutti. Edes sanat ei riitä kuvaamaan sitä, jonka takia en edes yritä selittää.

Edi lähti takaisin sen kotipaikkaansa, joten heipat oli sillekin sanottava.


ja elämä jatkuu, se vain tapahtuu.

11. heinäkuuta 2015

epäilystä ja epätoivoa

Päätin pitkästä aikaa kirjoitella taas hieman tännekin - muutamia kuviakin voisin pistää näistä kesäpäivistä joita on ollut..

Tää kesä on ollu aivan outo. On jännittänyt yks sun toinen asia ja ahdistanut yms. Mutta ei muu auta kuin elää minuutti kerrallaan.
On ahdistanut ensinnäkin tuolta osastolta jääminen pois, joka on tuottanut vähän väliä pienoista ongelmaa itselleni, mutta eipä sille mitään voi.
Ja muutenkin on tämä elämä ollut niin epäselvää. En tiedä miten päin oikein olisin tai minne menisin. Saatika sitten missä pisteessä ystävyys on, sillä kaikki on muuttunut aivan hirveästi. En pysy perässä, että mitä on tapahtunut (jotain on, tiedän vain) ja kaikkea muuta tulee mietittyä ystävyyttä, mutta kaikki ajatukseni ei todellakaan ole sellaisia, että voisin ne tähän kirjoittaa.
Pettymystä, raivoa, itkua joten kaipa se iloisuuskin joskus löytyy - vai löytyykö? Who knows...

Välillä ei edes aina tiedä keneen voi luottaa ja mikä on oikein, koska kuitenkin kuulee kaikesta sanottavaa. Joo, kai se on jotain kehittävää tai muuta vastaavaa, mutta miksi?!
Onko oikein olla erään ihmisen kaveri, jonka tapasi osastolla? Kun toinen sanoo toista ja toinen toista. Mutta joka tapauksessa, olen hänen kaveri, meillä on ollut kivaa! Olin mm. hänen luonaan ja Sissi ja Helmi oli tietty mukana. Koirat pääsivät leikkimään erään toisen lajitoverin kanssa, ja kaikilla oli hauskaa.

Epäilysten kautta tuli laitettua hakemus uuteen kouluun - sosiaalipuolelle. Mutta en ole lainkaan varma, että oliko se sittenkään hyvä juttu - ahdistavaa sellainen opiskelu kun teoriatunneilla ei jää päähäni yhtään mitään..(Paitsi epätoivo ja kiukku) Nooh, nyt sitten odotellaan elokuun alkua jolloin on soveltuvuus koe tai miksikä sitä sanotaan.

Koirat on päässyt uimaan kiitettävästi, itse en ole uskaltautunut kuin kolme kertaa käydä uimassa. Minä kun en mene yksin uimaan..

Apria ja Ediäkin on tullut käytyä hoitamassa ja rapsuttelemassa.

Ja tietty Nellaa!
Se on muuten aika upee fiilis kun astut ulos autosta ja katsot laitumelle niin aidan vieressä seisoo Nella odottamassa ja hirnuu tervehdykseksi! Ja sama kun lähden tallilta kotiin. Nella on vienyt tyystin sydämeni!
On laukkailtu ja ravattu maastossa, nautittu luonnosta hevosen selästä käsin..Se on mahtavaa!