13. helmikuuta 2015

Ystävä

Näin ystävänpäivän kunniaksi, jotakin ystäviin liittyvää. (Tiedän  postaus päivää aikaisemmin, mutta en tiedä muistaisinko tai jaksaisinko tehdä huomenna.)

Mitä ystävyys on?

Monilla ihmisillä on kavereita, joillakin ei ole useampaa kuin vain yksi. Mutta eihän se määrä, vaan se laatu. Ja tottahan se on että mieluummin on se yksi hyvä ystävä, kuin ei yhtään.

Ystävä hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, tai mitä et ole. Minun on sitä ollut erittäin vaikea uskoa koskaan, mutta olen ymmärtänyt sen asian nyt;
Olen arka ja hiljainen, en mikään papupata, ja pelkään vieraita ihmisiä - etenkin miehiä ja pelkään myöskin epäonnistuvani tyystin ystävänä. Uskallan nyt sanoa sen, että minulla on ystävä, ja hän on Heidi. Hän on seissyt vierelläni, kuunnellut, auttanut ja ollaan jopa itketty yhdessä. Pari riitaakin ollaan riidelty, mutta ne ovat jo mennyttä ja asiat on pystytty sopimaan.
Ai miksikö uskon jo hieman, että ystävä hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen? Siksi koska Heidi tietää asioistani, ja hän on auttanut muutamaan otteeseen minun saadessani paniikkikohtauksen, tai kun olen oikeasti tarvinnut vain ystävän halausta.
Ystävyys ei tarvitse sanoja. 




Ystävä ymmärtää myöskin, jos ei ole jutellut pitkään aikaan. Tai ainakin toivoisin, että ystäväni ymmärtää asian, koska en vain yksinkertaisesti ole jaksanut panostaa. Mutta pyrin siihen että juttelen vielä.


Ystävyys on myös luottamusta. Itse olen ainakin pyskinyt olemaan ystävälleni luotettava, vaikka olenkin tehnyt tavallaan ilkeitä asioita. Mutta tein ne vain ja ainoastaan siksi, ettei ystäväni joutuisi samaan tilanteeseen kanssani - joutua osastolle, kokea totaalinen burnout. Ja silloin sainkin hänet vihaiseksi, mutta nyt hän on sen jo ymmärtänyt aikoja sitten ja yhä olemme ystäviä ja toivottavasti olemme vielä pitkään.

"Ystävä on rinnallasi, tapahtuipa mitä tahansa. Hän tulee käymään, vaikka olet aivan "maassa" ja sinulla ei ole mitään annettavaa. Ystävä tietää, milloin häntä kipeimmin tarvitaan. Ystävällä on aikaa, eikä hänen tarvitse selitellä miksi ei voi tulla. Hän tulee!"

Ja jos vielä ajatelmien muodossa ilmaisen mitä ystävyys on minulle, niin tässä tulee muutama.

"Hyvä ystävä kävelee silloin sisään,
kun muu maailma kävelee ulos."



"Hyvä ystävä on kuin aspiriini
– se auttaa.
Hyvä ystävä on kuin nastarengas
– se ei petä.
Hyvä ystävä on kuin kaatosade
– se piristää.
Hyvä ystävä on kuin kesä
– se on aina yhtä odotettu.
Hyvä ystävä on kuin koti

– siitä ei voi koskaan luopua."


Lisäksi jaan tähän yhä laulun, joka oli täällä jo joskus aikaisemminkin. Ja siis videon olen itse tehnyt ja laulu kertoo ystävyydestä. Tunteita herättävä laulu, jonka opin ulkoa joskus laulaessani kuorossa.







Uskoin jo ala-asteella, että en voisi koskaan saada ystäviä. Olin erinlainen, en lähtenyt toisten leikkeihin mukaan, vietin aikani joko yksin tai sitten pienluokkalaisten kanssa, joita kiusattiin kovasti ja siitä lähti sitten kovenemaan se minunkin kiusaamiseni. 
Ylä-asteella kaikki paheni. Toivoin, että olisin päässyt vaihtamaan luokkaani toiseen, jossa oli kaverini, mutta ei. Vaikka sanoin, että koko minun luokkani kiusaa minua - ja se oli ihan kamalaa, välillä vain itkin koulussa ja raavin käteni auki.
Kyllä, olihan minulla silloin kaveri, mutta me ei vietetty välitunteja aina yhdessä. Opin olemaan yksin ja yrittänyt kestää kaiken mitä päälleni tuli.

Kuoroon päästyäni sain hetkeksi kavereita, kunnes eräs toinen kuorolainen tavallaan vei ne. Alkoi enemmän kiinnostaa pojat ja alkoholi joita kokeilivatkin. Minä kun en juonut koskaan kun olin ala-ikäinen, joten jäin kaikesta ulos. Vähitellen jokainen halusi viettää aikaa sen toisen ihmisen kanssa. Se oli minulle kamalaa, mutta oppisin siihen, että en ansaitse kavereita. Kukapa nyt haluaisi olla kaveri ihmisen kanssa, joka ei osannut olla kavereiden kanssa, ja oli hiljainen ja pelkäsi kaikkea. Niin, ei kukaan. Olin jo tavallaan antanut toisten ihmisien vain olla.

Sain todellisen ystävän, karvaisen loikkian. Eetu oli minulle kaikki kaikessa! Se oli kuin pieni koiranpentu, vaikka olikin kani. Seurasi minua ja se voi juosta pihalla vapaana eikä lähtenyt minnekään. Eetu kuunteli kaikki murheet ja nuoli kyyneleitäni pois kasvoiltani kun itkin. Ja siis itkin usein. Eetu oli minulle se kaikkein rakkain ja tuli vaikea hetki, kun minun piti lähteä opiskelemaan Kokemäelle enkä saanut ottaa Eetua mukaan. Mutta oppisin odottamaan sen kouluviikon ja viikonloppuna pääsin jälleen Eetulle höpöttämään murheeni. En edes kertonut niitä vanhemmilleni. Rakastin Eetua.

Mutta sitten eräässä One Life nuorten illoissa seurakunnalla, jossa  olin kuoron kanssa ja sinne tuli eräs tyttö, joka istui yksinään erillä toisista ja katseli vain hiljaa meidän touhujamme.
Näin hänessä jo heti paljon samaa kuin minussa. Kun kuulin, että häntäkin on kiusattu ja kun kuulin nimen...
Niin olin hiljaa mielessäni jopa toivonut saavani hänestä ystävän. Vaikka en uskonut asiaa, sillä miten muka olisin voinut saada kaverin, kun en uskalla katsoa toista päin tai puhua. Mutta siitä se lähti, istuttiin hetken siinä ja sitten.. 
Siitä se lähti. Eikä hänestä tullut kaverini. Hänestä tuli minun maailman parhain ystävä, kuin sisko. Meillä oli sama nimi, pidimme molemmat eläimistä.

Ja tämä henkilö, on yhä minun ystäväni. Vaikka minä olenkin ollut täysi idiootti ja olen viettänyt paljon aikaa yksin ja olen ollut osastolla.. Mutta silti. Tämä ystävä on ihminen, joka todella merkitsee minulle todella paljon.

Ja nyt tiedän mitä ystävyys on. En sitä tiennyt moneen pitkään vuoteen, mutta nyt sen tiedän. Ja en ikinä pyyhkisi edes meidän vastoinkäymisiäkään pois, koska nykyisin me voimme vain istua hiljaa ja nojata toisiimme ja silti hän tietää miltä tuntuu toisesta. Ja tämä ystävä on Heidi.

Jos en olisi tutustunut koskaan Heidiin, niin olisiko minulla mitään? Elämä olisi vain jatkunut ilman ystävää ja rakkaan Eetunikin jouduin lopettamaan, joten olisin ollut ihan yksin.

Tässä mietelmiäni ystävyydestä ja minun yksi monista tarinoistani. 

Muistakaa, että koskaan ei voi sanoa liikaa rakastavansa ystäväänsä! 

8. helmikuuta 2015

Jotenkin ei ole tää fiilis noussut mihinkään, vaikka kaikki on ollut tasapaksua. Kävin jopa Heidin kanssa perjantaina ja lauantaina vähän pidemmillä lenkeillä. Ja pakko myöntää, että se oli kivaa - pelattiin minä ja koirat vastaan Heidi lumisotaa yms. Ja oli tosi mukavaa. Mutta pakko myöskin sanoa, että sen jälkeen olin aivan puhkipoikki.

Perjantaina tosin otin "pienet" päikkärit kun pääsin osastolta.. Mutta silti väsyin. Huushollinikin näyttää aivan kuin joku pommi olisi räjähtänyt. Mutta kun.. En JAKSA!

Ärsyttää, kun minulle sanotaan miten minun pitäisi elää ja olla. On se kivaa, että joskus neuvotaan asioissa, mutta se että kokoajan joku törkkii nenäänsä toisen elämään..

Väsymyksestäkin useasti kaikki valittaa, että kun en edes viitsi. Mutta, tosiasiassa en vain jaksa. Syön kyllä lääkkeitä yms. mutta siltikin tuntuu etten jaksa. Jos ei olisi arkipäivisin mennä osastolle, niin taatusti nukkuisin tuon tuostakin pisin päivää - vaikka ei se nukkuminen auta tähän väsymykseen.

Miksi en voisi olla jo enkeli, joka lentelisi taivaalla kirkkaana tähtenä tms.? Ja kyllä, mietin sitä TODELLA usein.
niin, tai ainakin tähän asti









2. helmikuuta 2015

Ahdistuksen poikasta

Juttelin tässä ystäväni kanssa monistakin asioista, mutta jäin pohtimaan yhtä asiaa suuresti.

Nimittäin hevosista. Hän tietää, että olen jollakin tavalla alkanut hieman pelätä hevosia. Vaikka totta puhuakseni, en haluaisi pelätä niitä eläimiä.

Juttelimme tosiaan jännityksestäni (kaikkea en paljasta tarkasti) ja sitten hän sanoi minulle "sulla on monen vuoden kokemus! Sä pärjäät!"

Joo, totta. Olenhan ratsastanut liki 8-9 -vuotta, tosin taukojakin on mahtunut paaaaljon noihin vuosiin, eli ehkä olen ratsastanut vähemmänkin. Miten sen ottaa.
Siltikin, minusta tuntuu, että olen aivan surkea! Koska, en aina osaa lukea hevosta, kuten pitäisi. Ratsastustaitoni... Nooh, ne ei ole mitkään hyvät, mutta ei ehkä maailman huonoimmatkaan. Tiedän miten hevosen saa liikkeelle ja miten pysähtymään ja kääntymään. Osaan mennä käyntiä ja ravia, laukatakin osaan, mutta sitä teen todella vähän se on ehkä hieman jännittävää laukata. Voltit yms osaan, mutta silti sitä jotain puuttuu. En edes osaa istua ravissa harjotusistunnassa - joka siis yleensä on se ensimmäinen asia mitä tekee kun ravataan. Yksinkertaisesti en pysty siihen. Olen tainnut kerran onnistua siinä, mutta silloinkin se tapahtui lännenratsastuksessa.

Oon yrittäny tosi kovasti joskus ratsastustunneilla oppia kaikkia juttuja ja opinkin ne perusjutut, mutta sitten tuli pitkä tauko, koska tipuin ensimmäisen kerran ja sitten lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, jossa ei ollut mahdollisuuttaa päästä ratsastamaan. Mutta sitten otin itseäni niskasta kiinni ja päätin lähteä koulun järjestettyä ratsastustunnin huittisissa. Ja sen jälkeen olen vuokrannut hevosia, tosin hyvin lyhyitä aikoja, kun on esiintynyt jotakin ongelmaa, esim hevosen omistajan kanssa tai hevosen kanssa - niistäkään en rupea selittämään mitään sen kummempaa.
Mutta ennenkaikkea olen oppinut miten epäonnistua täysin. Kun joku omistaja alkaa paasaamaan miten käsittelen väärin ja miten se on minun syytäni että joku hevonen tekee kuten tekee. Se on ihan okei, että siitä saarnataan, mutta rajansa kaikella - eikö?


Ja kyllä, myönnän että ystäväni on oikeassa siinä asiassa ettei kaikessa voi olla täydellinen. Mutta olen vain niin useasti saanut kokea, että minut heitetään pellolle, kun teen kerran - edes sen yhden kerran virheen. Tuntuu, etten kelpaa yhtään mihinkään - ihan oikeasti. Välillä jopa tuntuu, että en kelpaa edes hevosille tai koirille.


Tiedän kyllä hevosista asioita, mutta en kaikkia, vaikka olen lukenut hevosen oppaita ja kaikkia tieto kirjoja hevosista, mutta se on aivan eri asia kuin mitä se on todellisuudessa. En nyt tarkoita, etteikö kirjan tiedot ole oikeita, vaan tarkoitan sitä, että en itse osaa tai suoraan sanottuna en pysty ottamaan sitä tietoa siihen mitä teen. Nykyisin, minä vain teen sen mitä minulle sanotaan, koska pelkään että teen virheen.
Tiedän, että myös ne epäonnistumisetkin kuuluu asiaan, mutta olen saanut sitä kokea aivan tarpeeksi kaikissa asioissa - ei siis pelkästään eläinten kanssa. Mutta silti, se on pelottavaa ja ahdistavaa. Tai en tiedä miten edes kuvaisin sitä tunnetta.

Ystäväni kysyi minulta, että; "mitä varten sinä aloitit ratsastuksen silloin joskus? Mikä sinulle oli/on siinä tärkeintä?"
Vastasin siihen vain, että kun kaikki puhui aina hevosista ja kaikesta mitä toiset tekee niiden kanssa. Halusin jotain harrastusta elämään, koska harrastuksia minulla ei ole ollut kovinkaan monta. Ja myönnän, olin ihaillut kauan hevosien ulkonäköä ja liikettä.
Ensimmäisessä ratsastuskoulussani tuntui etten opi mitään, koska hevoset oli aina valmiina ja useasti käveltiin minun ja hevosen vieressä. Mutta koulun vaihto auttoi siihen, vaikka ei niissä paikoissa ollutkaan kovin mukava tunnelma. Siponkulmassa mulla oli tosi hyvä fiilis ja opettaja oli tosi hyvä.

Seuraavaksi kaverini kysyi; "Nautitko sinä yhtään ajatuksesta mennä tallille?"
Siihen puolestaan vastasin; Mm.. Joo. ja sitten täydensin vastausta sanomalla että joskus ja joskus taas haluisin vain jäädä kotiin. Useasti olen pohtinut, että menenkö edes ollenkaan enään talleille, mutta kuitenkin olen mennyt. Joskus nautin pelkästä hevosen läsnäolosta, toisinaan vain siitä että saan lapata lantaa kärryyn ja lantalaan.

Hän sanoi, että minun pitäisi uskoa itseeni, mutta miten voin uskoa itseeni, kun epäonnistun lähes aina? Ja putoamisten jälkeen olen alkanut oikeasti hieman jännittää ratsastusta. Miten voin uskoa itseeni hevosten tai koirien seurassa, jos en usko missään muuallakaan itseeni? Uskon kyllä ystävääni, monissa asioissa, mutta se on eri asia - vai onko?

En edes tiedä miten minun pitäisi ottaa se, että minulle sanotaan; "Sinusta on vaikka mihin..." Koska itse en näe että minusta on yhtään miksikään - paitsi kaikkien musta lammas.

Mutta jos minun pitää olla kiitollinen jostain, niin olen kiitollinen siitä että juuri hän on minun ystäväni, koska hän on auttanut minua todella paljon. Välillä oikein hävettääkin se miten surkea ihminen olen kun aina tahdon purkautua joissakin asioissa häneen, pelkäen että hän rasittuu. Miksikö en kerro asioita suoraan esimerkiksi hoitajille?
No, koska kuten jo moneen kertaan olen sanonut, pelkään kaikkia seurauksia - ja joo, en halua että kukaan tulee nyt kirjoittamaan, että ajattelen liikaa - koska sitä olen tehnyt aina. Tai ainakin siitä lähtien kun aloitin koulun. Ja sitä paitsi, ei ole helppoa avata suuta ja vain kertoa, koska pelkään alkavani itkemään tai huutamaan. Kerran jopa minun teki edellisellä sairaalajaksolla lyödä hoitajaa. Ja siis en ikinä ole halunnut lyödä ketään. Pelkästään jo vastaan sanominen välillä tuntuu niin vaikealta aivan kuin se olisi kirosana.
Ja kyllä, itkeä saa, ja plaaplaaplaa.. Mutta. Usein kuulen sanottavan, että isot tytöt ei itke. Koska ei olla enään lapsia, pikkulapset saa itkeä.

Ja kun saan sen itkukohtauksen tai sen olon että haluan lyödä jotakin niin se ei ole ihan mitään pientä.. Saatan alkaa täristä kun yritän vain pidätellä itseäni. Ja onhan se aika tyhmää että iso ihminen itkee.. Mutta minkä minä sille voin, että jotkut sanat laukaisee automaattisesti sen vaihteen päälle.

Olisikohan helpompi kirjoittaa mitä en pelkäisi? Koska niitä ei ole niin paljoa. Esimerkkeinä;
Kuolema - miksi sitä ruveta pelkäämään kun se kuitenkin tapahtuu.
Ystäväni - koska ilman häntä en oikeasti enää hengittäisi -vaikka välillä se on vaikeaakin - you know.

En edes tunne olevani aikuinen, koska mielelläni vietän lasten kanssa aikaa ja vaikka leikin, leikin kyllä muutenkin, mutta silti. Tosin en ole jaksanut viimeaikoina paljoa leikkiäkään lasten kanssa. Tiedä sitten, että mitä tästäkin tulee - kestänkö itseäni, jaksanko.. En tiedä, koska nuo kaikki tuntuu liian raskailta, hyvä jos jaksan miettiä minuutin eteenpäin. Ja sen minuutin jälkeen jo unohdan mitä piti tehdä tai mitä olen tehnyt esimerkiksi tunti sitten.


28. tammikuuta 2015

Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on, hihan alle ne piiloon jää.

Blogini on muuttunut paljon siitä mikä oli alunperin idea, mutta minua se ei haittaa. Saanpahan aukoa jollakin päätä - eli purkaa oloa tms.

Olen NIIIN väsynyt kaikkeen. Itseeni, koiriini, ihan kaikkeen. Erityisesti kun en osaa enkä pysty hiljentämään pääni sisällä vellovia asioita. Mm;


1. Olen tosi huono - kaikessa. Yksinkertaisesti tuntuu että mikään ei suju.
2. En osaa mitään.( Enkä jaksa kuunnella nyt mitään että ethän ole tms) Mutta tosiasiassa, tuntuu etten osaa hoitaa hevosia kuten pitäisi, en osaa piirtää, tehdä savitöitä, laulaa - ihan kaikkea. Harmittaa todella paljon se että toiset esittelevet kamalasti kaikkia hienoja juttuja - siis välillä jopa ihan älyttömän upeita ja sitten laitan sen vierelle jonkin omasta tekeleestä. Siinä vaiheessa se minun tekele lentää jonnekin aivan muualle - rikki.
3. Painajaiset. Tiedän joitakin olen jo oppinut sietämään kun ne ovat tulleet useasti uniin, mutta en läheskään kaikkea.
4. Tunne, että joku seuraa minua kaikkialle ja mitä teen.


Tänään olisi todellakin ollut sellainen päivä, etten olisi jaksanut MILLÄÄN lähteä osastolle.. Pohdin vielä yhdeksän aikaan aamulla, että josko jäänkin vain kotiin. Ja siis minunhan piti olla osastolla kymmenen aikaan.
Mutta, mun oli pakko..
Ai, miksikö?
No sen vuoksi, että pelkään niiden ihmisten saarnaa ja läksytystä kun en tullut ja aivan varmana olisin joutunut sinne kuitenkin. Eihän saarnaamisessa tai läksytyksessä mitään pahaa ole, mutta olen saanut sitä kuulla aivan liian monta kertaa ja jokaisella kerralla niistä olen alkanut vain itkemään. Vaikka itkua yritänkin peittää aina. Tai no yritän peittää aina kaiken.

Miksi muka näyttäisin ulospäin millainen olo mulla on? Koska sitten siitä tulee seurauksena se että kaikki kyselee mikä sulla on, miksi et vastaa, hanki hoitoa... En tosiaankaan jaksa tuollaista, joten on paljon helpompi vain peittää kaikki. Mutta toisaalta on myös erittäin raivostuttavaa kun joku sanoo, että näytätpä iloiselta! Vaikka syvällä sisälläni en todellakaan ole.

Ja miksi puhua ongelmistani tai tapahtuneista asioista, koska se ei auta, päin vastoin saa olon vain huonontumaan entisestään.

Lisäksi mietin usein, että ansaitsenko minä edes ystäviä joita minulla on muutama? Koska minusta tuntuu, etten osaa enään olla mitenkään normaalisti. Yritän vaan esittää taas sitä minun "toista persoonaa". Pelkään vain satuttavani heitä kaikella mitä teen - tai en tee.

Monesti myös kaikki tekemäni on väärin, mutta kun joku toinen tekee ne samalla tavalla niin se onkin oikein.
Kerrostalossakin, eräs naapuri valittaa kun sotken käytävää kamalasti. Pitääkö minun alkaa ulkoa tullessani ottamaan jo ulko-ovella kengät pois ja laittaa silkki sukat jalkaan, ettei mitään jälkiä jää. Kaiken kukkuraksi, kun en edes VIETÄ kotona aikaani! Lähden aamulla osastolle ja illalla tulen takaisin. Missä välissä olen sotkenut käytävän? Talliltakin tullessani yleensä putsaan kenkiäni ennen kuin astun sisälle..

"Sen mutsi kääntää kylkee, eikä tahdo tietää. Se unilääkkein nukkuu vaan, kai pääsee paikkaan parempaan.
Kun terä ihoo nylkee, kipua voi sietää ja tytär hetken hallitsee kaaoksen joka aina vallitsee.


Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on, hihan alle ne piiloon jää. Eikä kukaan tiedä, et on onneton, kun ei sieluunsa nää. Niin kuin pieniä polkuja, risteilevii, jotka johtavat ei mihinkään. Mut se terä  joka sydämessä on kii, viiltää syvempään.


Sen faija vetää juomaa, eikä tahdo tietää. Se hukkuu siihen humalaan, kai pääsee paikkaan parempaan.
Eikä kukaan huomaa, ei kysy, mihin vie tää. Se tytär jälleen lipeää, naarmuihin, jotka tekee kipeää.
 Ja aamulla taas hän on niin kuin muut Ja aamulla taas hän on niin kuin toisetkin..........."



Mutta sitä se on; inhoa, joskus iloa (aidosti), usein taas puolestaan itketään.. Ja nuo kaikki pyörii uudestaan ja uudestaan..


18. tammikuuta 2015

Fear

Olen tässä tajunnut, että kuinka kamalasti pelkään asioita. Siis ihan jokapäiväisessä arkielämässä, mutta sitten minulla jo kauan jatkuneessa harrastuksessa.
Ja siis nyt ei ole kyse sellaisista parin päivän pelosta.

Esimerkkeinä nyt muutamia.

Hevoset:
Olen kiinnittänyt huomiota aika paljon tähän asiaan, vaikka en ole oikeasti ennen pelännyt hevosia - päin vastoin! Olen ratsastanut ratsastuskoulun tunneilla, sittemmin vuokraillut hevosia..
En tiedä oikein miten pitäisi suhtautua hevosiin. Toisaalta haluaisin mennä rapsuttelemaan ja halailemaan niitä. Mutta toisaalta...
Olen nyhverö - tiedän sen, enkä tarvitse siitä enää muistutusta. Tällä hetkellä kun käyn säännöllisesti eräällä tallilla hoitamassa hevosia. Teen siis tallihommat; putsaan tarhan yms. Ja käymme kaverin kanssa niitä kahta hevosta myös taluttelemassa, maastossa. Mun sydän alkaa joka ikinen kerta kun poistutaan portista sydän hakkaamaan vimmatusti. Ja säikyn vieläkin herkemmin kuin muulloin kun olen kävelyllä. Välillä jopa haluaisin sanoa, että en lähde mukaan, mutta en sano. Lähden silti kävelemään hevosten kanssa ja kerran tokaisen vain itselleni; "Jos menen vain kävelemään hevosten kanssa rauhallisesti maastoon, niin ehkä ei sitten pelottaisi."
Mutta, toistaiseksi niin ei ole vielä käynyt. Saatika viime kerralla kun tipuin hevosen selästä.. Pelkään jo tavallaan myös sinne sellkään menoa. Mutta jos menen vain kiltisti tallille ja teen hommat kuten on sovittu, niin ehkä se kaikki unohtuu.

Pimeä:
Kyllä, miten naurettavalta se kuulostaakin, niin se on totta. Mutta pelkään sitä vain silloin kun minun pitää olla yksin jossakin talossa (vaikka tuttukin talo). Ja jopa iltaisin koirien kanssa lenkillä. En mielelläni mene enää illalla kun on pimeää kauas. Tai jos menen niin sitten olen ihan säikky ja saatan huutaa pienestäkin äänestä.

Pelkoja minulla on paljon, joista voin vain mainita muutamia, ihmisten paljous ympärillä, vieraat ihmiset, käärmeet yms.

En halua niistä ruveta tässä avautumaan, koska..
Koska en tiedä mitä tai miten selittäisin ne asiat. Olen surkea selittämään asioita.
En edes tiedä ylipäätään miksi kirjotan juuri peloista, koska niitä on paljon. Yhtä lailla aikuista voi pelottaa siinä missä aivan pienen pieni lapsi joka tutustuu ensimmäistä kertaan kaikkeen uuteen..