Mutta omistaja olikin minua nopeampi, tosin oli aika hankala paikka. Hän pyysi minua auttamaan, ja tottakai menen auttamaan - hevoset oli karanneet aidoista. Tiesin jo siitä soitosta, että nyt on oikeasti jokin erilainen juttu tulossa.
Hepat löydettiin vähän matkan päästä, toinen seisoa möllötti minua ja eläinlääkäriä vastassa korvat tötteröllä, mutta toinen...
Toinen makasi pellolla heinikossa - sydämeni pompahti reippaasti ylikierroksilla. Otin sen toisen hevosen riimunnarun ja talutin sitä lähemmäs toista. Katsoin avuttomana, kun toinen vain värisee, välillä on paikoillaan ja välillä piehtaroi. Sillä oli kovia kipuja, sen näki sen silmistä - se ei ollut yhtään oma itsensä. Mistä tiesin sen? No siitä, kun olen hoitanut sitä hevosta aika kauan ja koskaan en ole nähnyt sillä sellaista katsetta ja koko olemusta. Lähes heti minulla alkoi kyyneleet virrata, joita yritin ripeästi pyyhkiä pois ja keskittyä täysin käsissäni olevaan hevoseen ja varomaan omia varpaitani (croksit jalassa - ei kovin turvallinen olo). Onnistuin hillitsemään itseäni, vaikka oikeasti sisällä oli sellainen tulva. Aina kun katsoin toista hevosta - edes pieni vilaisu - se nosti heti kyyneleet takaisin silmiini, mutta minun oli yksin kertaisesti saatava vilkaista sitä vähän väliä.
Kunnes ymmärsin mitä tuleman pitää, se sai melkein minut pois omasta itsestäni ja lysähtää, mutta en antanut sen haitata. Päätin, että olen avuksi, enkä suinkaan haitaksi, ja toisaalta oli aika lohdullista että minä - kyllä MINÄ voin olla avuksi sellaisessa tilanteessa.
Ja pian kuului laukaukset, pystyin olemaan ihan iisinä, sillä rupesimme leikkimään erään lapsen kanssa joka vei ajatukset muualle.
Pian traileri tuli jonne lastattiin toinen hevosista, yksin.. Toista ei ollut enään.
Takaisin tallille päästyä, minusta oli erittäin mukavaa tehdä hieman hommia ja viedä juotavaa yms sille yksin olevalle toverille. Siinä sitten halailin ja rapsuttelin sitä ja hieman putsailin katosta.
Kotiin kun pääsin, niin sitten se itku tuli joka ei meinannut loppua millään. Ajatukset vain juoksivat ja hetken oikeasti miettisin sen mitä pystyin, että soitanko erääseen paikkaan, joka saa toivottavasti minut rauhoittumaan. Niinhän siinä sitten kävi - onneksi.
Ja tämä päivä, ei ollut tänään, eikä tälläviikolla. Vaan se päivä oli 12.07.2015.
| Viimeinen yhteinen kuva. |
Hevonen, johon rakastuin ensisilmäyksellä,
hevonen, joka oli todella upea
ja joka lohutti useana kertana enemmän kuin olisi voinut kuvitellakaan.
Ikävä on kova, mutta se lieventyy ajan kanssa.
Ja oli päivässä jotain hyvääkin. Ell, edellisessä paikassa josta hän tuli sinne pellolle, oli auttanut varsan syntymässä. Mutta luonnon lakeja ei voi muuttaa, näin sen on vain jatkettava kulkuaan; Jonkun täytyy lähteä luotamme pois, jotta toiselle voi alkaa kaikki ihmeellinen asia ja syntyä maailmaan.
Ja onneksi minulla on vielä monia hevosia ystävinäni, nimittäin Nella! Joka oli eilen oikea suuri terapeutti. Edes sanat ei riitä kuvaamaan sitä, jonka takia en edes yritä selittää.
Edi lähti takaisin sen kotipaikkaansa, joten heipat oli sillekin sanottava.
ja elämä jatkuu, se vain tapahtuu.












