Juttelin tässä ystäväni kanssa monistakin asioista, mutta jäin pohtimaan yhtä asiaa suuresti.
Nimittäin hevosista. Hän tietää, että olen jollakin tavalla alkanut hieman pelätä hevosia. Vaikka totta puhuakseni, en haluaisi pelätä niitä eläimiä.
Juttelimme tosiaan jännityksestäni (kaikkea en paljasta tarkasti) ja sitten hän sanoi minulle "sulla on monen vuoden kokemus! Sä pärjäät!"
Joo, totta. Olenhan ratsastanut liki 8-9 -vuotta, tosin taukojakin on mahtunut paaaaljon noihin vuosiin, eli ehkä olen ratsastanut vähemmänkin. Miten sen ottaa.
Siltikin, minusta tuntuu, että olen aivan surkea! Koska, en aina osaa lukea hevosta, kuten pitäisi. Ratsastustaitoni... Nooh, ne ei ole mitkään hyvät, mutta ei ehkä maailman huonoimmatkaan. Tiedän miten hevosen saa liikkeelle ja miten pysähtymään ja kääntymään. Osaan mennä käyntiä ja ravia, laukatakin osaan, mutta sitä teen todella vähän se on ehkä hieman jännittävää laukata. Voltit yms osaan, mutta silti sitä jotain puuttuu. En edes osaa istua ravissa harjotusistunnassa - joka siis yleensä on se ensimmäinen asia mitä tekee kun ravataan. Yksinkertaisesti en pysty siihen. Olen tainnut kerran onnistua siinä, mutta silloinkin se tapahtui lännenratsastuksessa.
Oon yrittäny tosi kovasti joskus ratsastustunneilla oppia kaikkia juttuja ja opinkin ne perusjutut, mutta sitten tuli pitkä tauko, koska tipuin ensimmäisen kerran ja sitten lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, jossa ei ollut mahdollisuuttaa päästä ratsastamaan. Mutta sitten otin itseäni niskasta kiinni ja päätin lähteä koulun järjestettyä ratsastustunnin huittisissa. Ja sen jälkeen olen vuokrannut hevosia, tosin hyvin lyhyitä aikoja, kun on esiintynyt jotakin ongelmaa, esim hevosen omistajan kanssa tai hevosen kanssa - niistäkään en rupea selittämään mitään sen kummempaa.
Mutta ennenkaikkea olen oppinut miten epäonnistua täysin. Kun joku omistaja alkaa paasaamaan miten käsittelen väärin ja miten se on minun syytäni että joku hevonen tekee kuten tekee. Se on ihan okei, että siitä saarnataan, mutta rajansa kaikella - eikö?
Ja kyllä, myönnän että ystäväni on oikeassa siinä asiassa ettei kaikessa voi olla täydellinen. Mutta olen vain niin useasti saanut kokea, että minut heitetään pellolle, kun teen kerran - edes sen yhden kerran virheen. Tuntuu, etten kelpaa yhtään mihinkään - ihan oikeasti. Välillä jopa tuntuu, että en kelpaa edes hevosille tai koirille.
Tiedän kyllä hevosista asioita, mutta en kaikkia, vaikka olen lukenut hevosen oppaita ja kaikkia tieto kirjoja hevosista, mutta se on aivan eri asia kuin mitä se on todellisuudessa. En nyt tarkoita, etteikö kirjan tiedot ole oikeita, vaan tarkoitan sitä, että en itse osaa tai suoraan sanottuna en pysty ottamaan sitä tietoa siihen mitä teen. Nykyisin, minä vain teen sen mitä minulle sanotaan, koska pelkään että teen virheen.
Tiedän, että myös ne epäonnistumisetkin kuuluu asiaan, mutta olen saanut sitä kokea aivan tarpeeksi kaikissa asioissa - ei siis pelkästään eläinten kanssa. Mutta silti, se on pelottavaa ja ahdistavaa. Tai en tiedä miten edes kuvaisin sitä tunnetta.
Ystäväni kysyi minulta, että; "mitä varten sinä aloitit ratsastuksen silloin joskus? Mikä sinulle oli/on siinä tärkeintä?"
Vastasin siihen vain, että kun kaikki puhui aina hevosista ja kaikesta mitä toiset tekee niiden kanssa. Halusin jotain harrastusta elämään, koska harrastuksia minulla ei ole ollut kovinkaan monta. Ja myönnän, olin ihaillut kauan hevosien ulkonäköä ja liikettä.
Ensimmäisessä ratsastuskoulussani tuntui etten opi mitään, koska hevoset oli aina valmiina ja useasti käveltiin minun ja hevosen vieressä. Mutta koulun vaihto auttoi siihen, vaikka ei niissä paikoissa ollutkaan kovin mukava tunnelma. Siponkulmassa mulla oli tosi hyvä fiilis ja opettaja oli tosi hyvä.
Seuraavaksi kaverini kysyi; "Nautitko sinä yhtään ajatuksesta mennä tallille?"
Siihen puolestaan vastasin; Mm.. Joo. ja sitten täydensin vastausta sanomalla että joskus ja joskus taas haluisin vain jäädä kotiin. Useasti olen pohtinut, että menenkö edes ollenkaan enään talleille, mutta kuitenkin olen mennyt. Joskus nautin pelkästä hevosen läsnäolosta, toisinaan vain siitä että saan lapata lantaa kärryyn ja lantalaan.
Hän sanoi, että minun pitäisi uskoa itseeni, mutta miten voin uskoa itseeni, kun epäonnistun lähes aina? Ja putoamisten jälkeen olen alkanut oikeasti hieman jännittää ratsastusta. Miten voin uskoa itseeni hevosten tai koirien seurassa, jos en usko missään muuallakaan itseeni? Uskon kyllä ystävääni, monissa asioissa, mutta se on eri asia - vai onko?
En edes tiedä miten minun pitäisi ottaa se, että minulle sanotaan; "Sinusta on vaikka mihin..." Koska itse en näe että minusta on yhtään miksikään - paitsi kaikkien musta lammas.
Mutta jos minun pitää olla kiitollinen jostain, niin olen kiitollinen siitä että juuri hän on minun ystäväni, koska hän on auttanut minua todella paljon. Välillä oikein hävettääkin se miten surkea ihminen olen kun aina tahdon purkautua joissakin asioissa häneen, pelkäen että hän rasittuu. Miksikö en kerro asioita suoraan esimerkiksi hoitajille?
No, koska kuten jo moneen kertaan olen sanonut, pelkään kaikkia seurauksia - ja joo, en halua että kukaan tulee nyt kirjoittamaan, että ajattelen liikaa - koska sitä olen tehnyt aina. Tai ainakin siitä lähtien kun aloitin koulun. Ja sitä paitsi, ei ole helppoa avata suuta ja vain kertoa, koska pelkään alkavani itkemään tai huutamaan. Kerran jopa minun teki edellisellä sairaalajaksolla lyödä hoitajaa. Ja siis en ikinä ole halunnut lyödä ketään. Pelkästään jo vastaan sanominen välillä tuntuu niin vaikealta aivan kuin se olisi kirosana.
Ja kyllä, itkeä saa, ja plaaplaaplaa.. Mutta. Usein kuulen sanottavan, että isot tytöt ei itke. Koska ei olla enään lapsia, pikkulapset saa itkeä.
Ja kun saan sen itkukohtauksen tai sen olon että haluan lyödä jotakin niin se ei ole ihan mitään pientä.. Saatan alkaa täristä kun yritän vain pidätellä itseäni. Ja onhan se aika tyhmää että iso ihminen itkee.. Mutta minkä minä sille voin, että jotkut sanat laukaisee automaattisesti sen vaihteen päälle.
Olisikohan helpompi kirjoittaa mitä en pelkäisi? Koska niitä ei ole niin paljoa. Esimerkkeinä;
Kuolema - miksi sitä ruveta pelkäämään kun se kuitenkin tapahtuu.
Ystäväni - koska ilman häntä en oikeasti enää hengittäisi -vaikka välillä se on vaikeaakin - you know.
En edes tunne olevani aikuinen, koska mielelläni vietän lasten kanssa aikaa ja vaikka leikin, leikin kyllä muutenkin, mutta silti. Tosin en ole jaksanut viimeaikoina paljoa leikkiäkään lasten kanssa. Tiedä sitten, että mitä tästäkin tulee - kestänkö itseäni, jaksanko.. En tiedä, koska nuo kaikki tuntuu liian raskailta, hyvä jos jaksan miettiä minuutin eteenpäin. Ja sen minuutin jälkeen jo unohdan mitä piti tehdä tai mitä olen tehnyt esimerkiksi tunti sitten.
2. helmikuuta 2015
28. tammikuuta 2015
Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on, hihan alle ne piiloon jää.
Blogini on muuttunut paljon siitä mikä oli alunperin idea, mutta minua se ei haittaa. Saanpahan aukoa jollakin päätä - eli purkaa oloa tms.
Olen NIIIN väsynyt kaikkeen. Itseeni, koiriini, ihan kaikkeen. Erityisesti kun en osaa enkä pysty hiljentämään pääni sisällä vellovia asioita. Mm;
1. Olen tosi huono - kaikessa. Yksinkertaisesti tuntuu että mikään ei suju.
2. En osaa mitään.( Enkä jaksa kuunnella nyt mitään että ethän ole tms) Mutta tosiasiassa, tuntuu etten osaa hoitaa hevosia kuten pitäisi, en osaa piirtää, tehdä savitöitä, laulaa - ihan kaikkea. Harmittaa todella paljon se että toiset esittelevet kamalasti kaikkia hienoja juttuja - siis välillä jopa ihan älyttömän upeita ja sitten laitan sen vierelle jonkin omasta tekeleestä. Siinä vaiheessa se minun tekele lentää jonnekin aivan muualle - rikki.
3. Painajaiset. Tiedän joitakin olen jo oppinut sietämään kun ne ovat tulleet useasti uniin, mutta en läheskään kaikkea.
4. Tunne, että joku seuraa minua kaikkialle ja mitä teen.
Tänään olisi todellakin ollut sellainen päivä, etten olisi jaksanut MILLÄÄN lähteä osastolle.. Pohdin vielä yhdeksän aikaan aamulla, että josko jäänkin vain kotiin. Ja siis minunhan piti olla osastolla kymmenen aikaan.
Mutta, mun oli pakko..
Ai, miksikö?
No sen vuoksi, että pelkään niiden ihmisten saarnaa ja läksytystä kun en tullut ja aivan varmana olisin joutunut sinne kuitenkin. Eihän saarnaamisessa tai läksytyksessä mitään pahaa ole, mutta olen saanut sitä kuulla aivan liian monta kertaa ja jokaisella kerralla niistä olen alkanut vain itkemään. Vaikka itkua yritänkin peittää aina. Tai no yritän peittää aina kaiken.
Miksi muka näyttäisin ulospäin millainen olo mulla on? Koska sitten siitä tulee seurauksena se että kaikki kyselee mikä sulla on, miksi et vastaa, hanki hoitoa... En tosiaankaan jaksa tuollaista, joten on paljon helpompi vain peittää kaikki. Mutta toisaalta on myös erittäin raivostuttavaa kun joku sanoo, että näytätpä iloiselta! Vaikka syvällä sisälläni en todellakaan ole.
Ja miksi puhua ongelmistani tai tapahtuneista asioista, koska se ei auta, päin vastoin saa olon vain huonontumaan entisestään.
Lisäksi mietin usein, että ansaitsenko minä edes ystäviä joita minulla on muutama? Koska minusta tuntuu, etten osaa enään olla mitenkään normaalisti. Yritän vaan esittää taas sitä minun "toista persoonaa". Pelkään vain satuttavani heitä kaikella mitä teen - tai en tee.
Monesti myös kaikki tekemäni on väärin, mutta kun joku toinen tekee ne samalla tavalla niin se onkin oikein.
Kerrostalossakin, eräs naapuri valittaa kun sotken käytävää kamalasti. Pitääkö minun alkaa ulkoa tullessani ottamaan jo ulko-ovella kengät pois ja laittaa silkki sukat jalkaan, ettei mitään jälkiä jää. Kaiken kukkuraksi, kun en edes VIETÄ kotona aikaani! Lähden aamulla osastolle ja illalla tulen takaisin. Missä välissä olen sotkenut käytävän? Talliltakin tullessani yleensä putsaan kenkiäni ennen kuin astun sisälle..
"Sen mutsi kääntää kylkee, eikä tahdo tietää. Se unilääkkein nukkuu vaan, kai pääsee paikkaan parempaan.
Kun terä ihoo nylkee, kipua voi sietää ja tytär hetken hallitsee kaaoksen joka aina vallitsee.
Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on, hihan alle ne piiloon jää. Eikä kukaan tiedä, et on onneton, kun ei sieluunsa nää. Niin kuin pieniä polkuja, risteilevii, jotka johtavat ei mihinkään. Mut se terä joka sydämessä on kii, viiltää syvempään.
Sen faija vetää juomaa, eikä tahdo tietää. Se hukkuu siihen humalaan, kai pääsee paikkaan parempaan.
Eikä kukaan huomaa, ei kysy, mihin vie tää. Se tytär jälleen lipeää, naarmuihin, jotka tekee kipeää.
Ja aamulla taas hän on niin kuin muut Ja aamulla taas hän on niin kuin toisetkin..........."
Mutta sitä se on; inhoa, joskus iloa (aidosti), usein taas puolestaan itketään.. Ja nuo kaikki pyörii uudestaan ja uudestaan..
Olen NIIIN väsynyt kaikkeen. Itseeni, koiriini, ihan kaikkeen. Erityisesti kun en osaa enkä pysty hiljentämään pääni sisällä vellovia asioita. Mm;
1. Olen tosi huono - kaikessa. Yksinkertaisesti tuntuu että mikään ei suju.
2. En osaa mitään.( Enkä jaksa kuunnella nyt mitään että ethän ole tms) Mutta tosiasiassa, tuntuu etten osaa hoitaa hevosia kuten pitäisi, en osaa piirtää, tehdä savitöitä, laulaa - ihan kaikkea. Harmittaa todella paljon se että toiset esittelevet kamalasti kaikkia hienoja juttuja - siis välillä jopa ihan älyttömän upeita ja sitten laitan sen vierelle jonkin omasta tekeleestä. Siinä vaiheessa se minun tekele lentää jonnekin aivan muualle - rikki.
3. Painajaiset. Tiedän joitakin olen jo oppinut sietämään kun ne ovat tulleet useasti uniin, mutta en läheskään kaikkea.
4. Tunne, että joku seuraa minua kaikkialle ja mitä teen.
Tänään olisi todellakin ollut sellainen päivä, etten olisi jaksanut MILLÄÄN lähteä osastolle.. Pohdin vielä yhdeksän aikaan aamulla, että josko jäänkin vain kotiin. Ja siis minunhan piti olla osastolla kymmenen aikaan.
Mutta, mun oli pakko..
Ai, miksikö?
No sen vuoksi, että pelkään niiden ihmisten saarnaa ja läksytystä kun en tullut ja aivan varmana olisin joutunut sinne kuitenkin. Eihän saarnaamisessa tai läksytyksessä mitään pahaa ole, mutta olen saanut sitä kuulla aivan liian monta kertaa ja jokaisella kerralla niistä olen alkanut vain itkemään. Vaikka itkua yritänkin peittää aina. Tai no yritän peittää aina kaiken.
Miksi muka näyttäisin ulospäin millainen olo mulla on? Koska sitten siitä tulee seurauksena se että kaikki kyselee mikä sulla on, miksi et vastaa, hanki hoitoa... En tosiaankaan jaksa tuollaista, joten on paljon helpompi vain peittää kaikki. Mutta toisaalta on myös erittäin raivostuttavaa kun joku sanoo, että näytätpä iloiselta! Vaikka syvällä sisälläni en todellakaan ole.
Ja miksi puhua ongelmistani tai tapahtuneista asioista, koska se ei auta, päin vastoin saa olon vain huonontumaan entisestään.
Lisäksi mietin usein, että ansaitsenko minä edes ystäviä joita minulla on muutama? Koska minusta tuntuu, etten osaa enään olla mitenkään normaalisti. Yritän vaan esittää taas sitä minun "toista persoonaa". Pelkään vain satuttavani heitä kaikella mitä teen - tai en tee.
Monesti myös kaikki tekemäni on väärin, mutta kun joku toinen tekee ne samalla tavalla niin se onkin oikein.
Kerrostalossakin, eräs naapuri valittaa kun sotken käytävää kamalasti. Pitääkö minun alkaa ulkoa tullessani ottamaan jo ulko-ovella kengät pois ja laittaa silkki sukat jalkaan, ettei mitään jälkiä jää. Kaiken kukkuraksi, kun en edes VIETÄ kotona aikaani! Lähden aamulla osastolle ja illalla tulen takaisin. Missä välissä olen sotkenut käytävän? Talliltakin tullessani yleensä putsaan kenkiäni ennen kuin astun sisälle..
"Sen mutsi kääntää kylkee, eikä tahdo tietää. Se unilääkkein nukkuu vaan, kai pääsee paikkaan parempaan.
Kun terä ihoo nylkee, kipua voi sietää ja tytär hetken hallitsee kaaoksen joka aina vallitsee.
Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on, hihan alle ne piiloon jää. Eikä kukaan tiedä, et on onneton, kun ei sieluunsa nää. Niin kuin pieniä polkuja, risteilevii, jotka johtavat ei mihinkään. Mut se terä joka sydämessä on kii, viiltää syvempään.
Sen faija vetää juomaa, eikä tahdo tietää. Se hukkuu siihen humalaan, kai pääsee paikkaan parempaan.
Eikä kukaan huomaa, ei kysy, mihin vie tää. Se tytär jälleen lipeää, naarmuihin, jotka tekee kipeää.
Ja aamulla taas hän on niin kuin muut Ja aamulla taas hän on niin kuin toisetkin..........."
Mutta sitä se on; inhoa, joskus iloa (aidosti), usein taas puolestaan itketään.. Ja nuo kaikki pyörii uudestaan ja uudestaan..
18. tammikuuta 2015
Fear
Olen tässä tajunnut, että kuinka kamalasti pelkään asioita. Siis ihan jokapäiväisessä arkielämässä, mutta sitten minulla jo kauan jatkuneessa harrastuksessa.
Ja siis nyt ei ole kyse sellaisista parin päivän pelosta.
Esimerkkeinä nyt muutamia.
Hevoset:
Olen kiinnittänyt huomiota aika paljon tähän asiaan, vaikka en ole oikeasti ennen pelännyt hevosia - päin vastoin! Olen ratsastanut ratsastuskoulun tunneilla, sittemmin vuokraillut hevosia..
En tiedä oikein miten pitäisi suhtautua hevosiin. Toisaalta haluaisin mennä rapsuttelemaan ja halailemaan niitä. Mutta toisaalta...
Olen nyhverö - tiedän sen, enkä tarvitse siitä enää muistutusta. Tällä hetkellä kun käyn säännöllisesti eräällä tallilla hoitamassa hevosia. Teen siis tallihommat; putsaan tarhan yms. Ja käymme kaverin kanssa niitä kahta hevosta myös taluttelemassa, maastossa. Mun sydän alkaa joka ikinen kerta kun poistutaan portista sydän hakkaamaan vimmatusti. Ja säikyn vieläkin herkemmin kuin muulloin kun olen kävelyllä. Välillä jopa haluaisin sanoa, että en lähde mukaan, mutta en sano. Lähden silti kävelemään hevosten kanssa ja kerran tokaisen vain itselleni; "Jos menen vain kävelemään hevosten kanssa rauhallisesti maastoon, niin ehkä ei sitten pelottaisi."
Mutta, toistaiseksi niin ei ole vielä käynyt. Saatika viime kerralla kun tipuin hevosen selästä.. Pelkään jo tavallaan myös sinne sellkään menoa. Mutta jos menen vain kiltisti tallille ja teen hommat kuten on sovittu, niin ehkä se kaikki unohtuu.
Pimeä:
Kyllä, miten naurettavalta se kuulostaakin, niin se on totta. Mutta pelkään sitä vain silloin kun minun pitää olla yksin jossakin talossa (vaikka tuttukin talo). Ja jopa iltaisin koirien kanssa lenkillä. En mielelläni mene enää illalla kun on pimeää kauas. Tai jos menen niin sitten olen ihan säikky ja saatan huutaa pienestäkin äänestä.
Pelkoja minulla on paljon, joista voin vain mainita muutamia, ihmisten paljous ympärillä, vieraat ihmiset, käärmeet yms.
En halua niistä ruveta tässä avautumaan, koska..
Koska en tiedä mitä tai miten selittäisin ne asiat. Olen surkea selittämään asioita.
En edes tiedä ylipäätään miksi kirjotan juuri peloista, koska niitä on paljon. Yhtä lailla aikuista voi pelottaa siinä missä aivan pienen pieni lapsi joka tutustuu ensimmäistä kertaan kaikkeen uuteen..
Ja siis nyt ei ole kyse sellaisista parin päivän pelosta.
Esimerkkeinä nyt muutamia.
Hevoset:
Olen kiinnittänyt huomiota aika paljon tähän asiaan, vaikka en ole oikeasti ennen pelännyt hevosia - päin vastoin! Olen ratsastanut ratsastuskoulun tunneilla, sittemmin vuokraillut hevosia..
En tiedä oikein miten pitäisi suhtautua hevosiin. Toisaalta haluaisin mennä rapsuttelemaan ja halailemaan niitä. Mutta toisaalta...
Olen nyhverö - tiedän sen, enkä tarvitse siitä enää muistutusta. Tällä hetkellä kun käyn säännöllisesti eräällä tallilla hoitamassa hevosia. Teen siis tallihommat; putsaan tarhan yms. Ja käymme kaverin kanssa niitä kahta hevosta myös taluttelemassa, maastossa. Mun sydän alkaa joka ikinen kerta kun poistutaan portista sydän hakkaamaan vimmatusti. Ja säikyn vieläkin herkemmin kuin muulloin kun olen kävelyllä. Välillä jopa haluaisin sanoa, että en lähde mukaan, mutta en sano. Lähden silti kävelemään hevosten kanssa ja kerran tokaisen vain itselleni; "Jos menen vain kävelemään hevosten kanssa rauhallisesti maastoon, niin ehkä ei sitten pelottaisi."
Mutta, toistaiseksi niin ei ole vielä käynyt. Saatika viime kerralla kun tipuin hevosen selästä.. Pelkään jo tavallaan myös sinne sellkään menoa. Mutta jos menen vain kiltisti tallille ja teen hommat kuten on sovittu, niin ehkä se kaikki unohtuu.
Pimeä:
Kyllä, miten naurettavalta se kuulostaakin, niin se on totta. Mutta pelkään sitä vain silloin kun minun pitää olla yksin jossakin talossa (vaikka tuttukin talo). Ja jopa iltaisin koirien kanssa lenkillä. En mielelläni mene enää illalla kun on pimeää kauas. Tai jos menen niin sitten olen ihan säikky ja saatan huutaa pienestäkin äänestä.
Pelkoja minulla on paljon, joista voin vain mainita muutamia, ihmisten paljous ympärillä, vieraat ihmiset, käärmeet yms.
En halua niistä ruveta tässä avautumaan, koska..
Koska en tiedä mitä tai miten selittäisin ne asiat. Olen surkea selittämään asioita.
En edes tiedä ylipäätään miksi kirjotan juuri peloista, koska niitä on paljon. Yhtä lailla aikuista voi pelottaa siinä missä aivan pienen pieni lapsi joka tutustuu ensimmäistä kertaan kaikkeen uuteen..
10. tammikuuta 2015
Do not worry be happy
Miksi et voi olla kuin muut? Miksi et voi olla iloinen? Miksi sun pitää olla NIIN äsky? Miten joku haluaisi olla tuollaisen kanssa?
Niin.. Kukapa haluaisi. Mutta miten voi olla iloinen, jos ei näe mitään ilon aiheita? Torstaina kun kävin Fysiatrin luona, niin tajusin miten paljon mua oikeesti pelottaa ja ahdistaa mennä sinne. Jo aamusta lähtien oli sellainen olo että nyt mä vaan itken. Taksiin päästyäni tajusin että ei voi enään perääntyä, ja itkua nieleskeltiin.. Mutta pääsin sinne odotushuoneeseen.. Ja sitten KABUM!
Tärinä alkoi, happi loppui. Olisin halunnut lähteä juoksemaan sieltä pois, mutta en voinut! En enään muistanut mistä olin tullut, suuntia oli liian monta. Tuntui kuin olisin vankilassa.. Tärinä vaan yltyi, kunnes se fysiatri viimeinkin huusi nimeäni. En edes tajunnut aluksi että se huusi minun nimeä.. Ja siellä huoneessa hän kysyikin että jännittääkö yms. Vastaukseni taisi olla vain joku ynähdys.. Mutta tiedättekö, sitten tuli puhetta koiristani ja näytin hänelle pari kuvaa niistä ja sitten hän näytti oman koiransa kuvan (Siis saman kuin itselläni - Mittelspitz ) ja sitten ei jännittänyt enään niin kovasti..
Paitsi kun piti riisuutua alusvaattesilleni - ei kiva! Tuska hiki tuli takaisin..
Ja vihdoin kun pääsin pois sieltä kamalasta huoneesta niin kuskini huomautti, että ehkä meidän pitäisi hieman istua ja juoda siitä odotustilasta kahvia tai jotain kun olin valkoinen kuin lakana. Mutta sanoin vain äkkiä että ei, haluan pois. Happi oikeasti oli vähissä.. Taksissa aloin vihdoin vähän saamaan henkeä ja kuskin kanssa saatiin juteltuakin paljon, joka on jo tosi paljon minulta..
Osastolle päästessäni takaisin, olin toisaalta helpottunut, mutta toisaalta halusin vain päästä kotiin.. Mutta en päässyt vaikka kuinka halusin - migreenistä huolimatta..
Kotiin päästyäni jo kotimatkalla tuli itku. Sitten pikaisesti koirat pihalle ja takaisin ja suoraan sänkyyn...
Koko viikko ollut aivan kamala, enkä tiedä oikein edes syytä. Tuntuu jopa että olen huono kaverikin, kun vain käperryn omaan huusholliini ja olen vain siellä..
Ihmiset monesti vain sanoo, että hienoa että olet jaksanut tulla tänne. Tai että ei sinusta ulospäin näe että olisi kamala olla, kun hymyilet ja olet vain..
Mutta ihmiset ei oikeasti käsitä sitä, miksi teen niin vaikka sisälläni tapahtuu kaikkea! Olen NIIN paljon saanut kärsiä siitäkin, että en ole jaksanut olla iloinen ja olen itkenyt kaikkien nähden. Siitä on vain yksinkertaisesti monet kerrat tullut vain ongelmia. Kaikesta rangaistaan. Osastollakin yritän olla kaikkea muuta kuin oikeasti olen, koska.. Tosiasiassa pelkään rangaistusta, äänen korotusta.. Tahdon välttää kaiken sen. Välillä en edes tiedä mikä on oikein tai väärin, koska aina siitä tulee jotain valittamista.
Odotan oikeastaan aina, että joku huutaa tai rankaisee minua tavalla tai toisella. Ja sama jos itken ja joku näkee, se on aivan jotain.. Käsittömän kamalaa ja alkaa enemmän ahdistamaan se kun joku näkee että itken.
Kammoan tavallaan jopa kylillä kävelyä. Ei minun tarvitse kuin nähdä muutama ylä-aste aikaisia tyyppejä niin jo sydän pamahtelee ulos. Tai joku ihan normaali ihminen kävelee ohi ja sitten yhtäkkiä nään että se onkin tyyliin minun pappani (joka on siis kuollut monta vuotta sitten).
Välillä jopa pelkään itseänikin! Onko se normaalia?
Ja jos ihan suoraan sanon, niin joku voi minun puolestani mennä maanantaina osastolle. Olen nyt jo ihan paniikissa, kun se toiminta muuttuu siellä ihan täysin ja paljon PALJON uusia ihmisiä. Tiedetään, pitää altistaa sille, mutta.. Eikö jo riitä tämä altistaminen? Taas liikaa kaikkea parin viikon sisällä, vaikka olihan tämäkin jo tiedossa, mutta siltikään se ei lohduta. Perjantaina olin helpottunut siitä, että vihdoin toinen omahoitajistani tuli sinne. Se pelasti sen aamun. Mutta onko ihan oikeasti pakko? Mitä jos lähden jonnekin honoluluun koirieni kanssa ja suljen puhelimen ja jätän sen vaikka kotiin niin sen avulla ei minua pystytä jäljittämään missä olen..
Voisin vain.. En tahdo jaksaa enään tätä kaikkea. Olen vain yksi älytön vellihousu! En sano mitä toivoisin taphtuvan, mutta osa sen ehkä pystyykin lukemaan "rivien välistä".
Niin.. Kukapa haluaisi. Mutta miten voi olla iloinen, jos ei näe mitään ilon aiheita? Torstaina kun kävin Fysiatrin luona, niin tajusin miten paljon mua oikeesti pelottaa ja ahdistaa mennä sinne. Jo aamusta lähtien oli sellainen olo että nyt mä vaan itken. Taksiin päästyäni tajusin että ei voi enään perääntyä, ja itkua nieleskeltiin.. Mutta pääsin sinne odotushuoneeseen.. Ja sitten KABUM!
Tärinä alkoi, happi loppui. Olisin halunnut lähteä juoksemaan sieltä pois, mutta en voinut! En enään muistanut mistä olin tullut, suuntia oli liian monta. Tuntui kuin olisin vankilassa.. Tärinä vaan yltyi, kunnes se fysiatri viimeinkin huusi nimeäni. En edes tajunnut aluksi että se huusi minun nimeä.. Ja siellä huoneessa hän kysyikin että jännittääkö yms. Vastaukseni taisi olla vain joku ynähdys.. Mutta tiedättekö, sitten tuli puhetta koiristani ja näytin hänelle pari kuvaa niistä ja sitten hän näytti oman koiransa kuvan (Siis saman kuin itselläni - Mittelspitz ) ja sitten ei jännittänyt enään niin kovasti..
Paitsi kun piti riisuutua alusvaattesilleni - ei kiva! Tuska hiki tuli takaisin..
Ja vihdoin kun pääsin pois sieltä kamalasta huoneesta niin kuskini huomautti, että ehkä meidän pitäisi hieman istua ja juoda siitä odotustilasta kahvia tai jotain kun olin valkoinen kuin lakana. Mutta sanoin vain äkkiä että ei, haluan pois. Happi oikeasti oli vähissä.. Taksissa aloin vihdoin vähän saamaan henkeä ja kuskin kanssa saatiin juteltuakin paljon, joka on jo tosi paljon minulta..
Osastolle päästessäni takaisin, olin toisaalta helpottunut, mutta toisaalta halusin vain päästä kotiin.. Mutta en päässyt vaikka kuinka halusin - migreenistä huolimatta..
Kotiin päästyäni jo kotimatkalla tuli itku. Sitten pikaisesti koirat pihalle ja takaisin ja suoraan sänkyyn...
Koko viikko ollut aivan kamala, enkä tiedä oikein edes syytä. Tuntuu jopa että olen huono kaverikin, kun vain käperryn omaan huusholliini ja olen vain siellä..
Ihmiset monesti vain sanoo, että hienoa että olet jaksanut tulla tänne. Tai että ei sinusta ulospäin näe että olisi kamala olla, kun hymyilet ja olet vain..
Mutta ihmiset ei oikeasti käsitä sitä, miksi teen niin vaikka sisälläni tapahtuu kaikkea! Olen NIIN paljon saanut kärsiä siitäkin, että en ole jaksanut olla iloinen ja olen itkenyt kaikkien nähden. Siitä on vain yksinkertaisesti monet kerrat tullut vain ongelmia. Kaikesta rangaistaan. Osastollakin yritän olla kaikkea muuta kuin oikeasti olen, koska.. Tosiasiassa pelkään rangaistusta, äänen korotusta.. Tahdon välttää kaiken sen. Välillä en edes tiedä mikä on oikein tai väärin, koska aina siitä tulee jotain valittamista.
Odotan oikeastaan aina, että joku huutaa tai rankaisee minua tavalla tai toisella. Ja sama jos itken ja joku näkee, se on aivan jotain.. Käsittömän kamalaa ja alkaa enemmän ahdistamaan se kun joku näkee että itken.
Kammoan tavallaan jopa kylillä kävelyä. Ei minun tarvitse kuin nähdä muutama ylä-aste aikaisia tyyppejä niin jo sydän pamahtelee ulos. Tai joku ihan normaali ihminen kävelee ohi ja sitten yhtäkkiä nään että se onkin tyyliin minun pappani (joka on siis kuollut monta vuotta sitten).
Välillä jopa pelkään itseänikin! Onko se normaalia?
Ja jos ihan suoraan sanon, niin joku voi minun puolestani mennä maanantaina osastolle. Olen nyt jo ihan paniikissa, kun se toiminta muuttuu siellä ihan täysin ja paljon PALJON uusia ihmisiä. Tiedetään, pitää altistaa sille, mutta.. Eikö jo riitä tämä altistaminen? Taas liikaa kaikkea parin viikon sisällä, vaikka olihan tämäkin jo tiedossa, mutta siltikään se ei lohduta. Perjantaina olin helpottunut siitä, että vihdoin toinen omahoitajistani tuli sinne. Se pelasti sen aamun. Mutta onko ihan oikeasti pakko? Mitä jos lähden jonnekin honoluluun koirieni kanssa ja suljen puhelimen ja jätän sen vaikka kotiin niin sen avulla ei minua pystytä jäljittämään missä olen..
Voisin vain.. En tahdo jaksaa enään tätä kaikkea. Olen vain yksi älytön vellihousu! En sano mitä toivoisin taphtuvan, mutta osa sen ehkä pystyykin lukemaan "rivien välistä".
5. tammikuuta 2015
Anxiety
Tänään mä tajusin, että mua ahdistaa aivan sairaasti! Vatsassakin kiertää, ja syöminen on vieläkin vaikeampaa kuin se on ollut. Oikeestaan mun koko keho huutaaja mä vaan yritän kestää tän.
Tokihan mä voisin kertoa osastolla hoitajille, muttah..
Kun tajusin sen, että ahdistus on inan korkeammalla siellä. Nyt siellä on NIIIIN paljon uusia kasvoja, enkä tunne oloani todellakaan hyväksi. Oikeastaan tahtoisin vain käpertyä sielläkin johonkin nurkkaan ja olla siellä pienessä mytyssä, kuten peruskoulu aikoinakin istuin aina välitunneilla lattialla pienessä mytyssä ja huppu päässä. Tahtoisin myös huutaa, mutta sekään ei tuskin auttaisi tilannetta yhtään..
Ja jos joku tulee lähelleni - liian lähelle jähmetyn. Voisin toki siirtyä, mutta en pysty. Tahtoisin puhua kaikista asioista, mutta sitten kun olisi tilaisuus avautua niin en pystykään. Tavallaan silloin minulla on joku järkyttävä paise enkä saa sanottua kaikkea.Nyt vain olen yrittänyt siis kestää kaikkea ja estää sitä että alkaisin täristä. Vaikka pakkohan se on myöntää, että kyllä se tärinäkin tulee, mut joskus sitäkin on helppo peittää. Olen tainnutkin jollekin osastollakin sanoa, että minä olen aivan räjähdyspisteessä.
En uskalla mennä pimeällä edes lenkille - toki menen illalla vielä koirien kanssa pihalle, mutta en uskalla lähteä kovin kauas. Ja sitten se olo ja se kaikki fiilis kun menee yöllä tai päivällä ulos, ja olen oikeasti ihan 100% varma, että joku seuraa minua. Silloin mulla ei ole sellaista oloa jos liikun jonkun tutun kanssa, mutta aina kun olen yksin.
Kukaan ei edes ole tainnut koskaan uskoakaan, että kun minun silmissäni pyörii "elokuva" ja siinä aina tapahtuu jotain. Välillä tulee ihan pihallakin sellainen että nään auton ajavan yli, mutta todellisuudessa ei se ole vielä kertaakaan ajanut ylitseni. Vaikka onhan tällä paikkakunnalla ihmisillä tapana, että kun joku kävelee suojatiellä niin lisätään kaasua.. Kerran isäni sanoi kun kerroin läheltäpiti tilanteesta, että hyppää konepellille, vaikka se pysähtyisi just ja just ennen törmäystä. Siitä kuulemma saattais joku oppia. En ole vain vielä toteuttanut sitä.
Myönnän kyllä senkin, että olen aina vain kävellyt suoraan tien yli mitään katsomatta, koska täällä kun tuntuu että ei koskaan pääse tien yli. Se on sitten voi voi jos osuu. Ei siinä paljoa menetä ketään mitään - paitsi se yliajaja.. Äsh.. Minkäs sille voi.
Miten saisi kuristavan olon loppumaan? En tiedä. En yksinkertaisesti vain tiedä. Vaikka olen yrittänyt kaikkea, tehdä jotain muuta tms. Mut ei ni ei..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)


