Olen NIIIN väsynyt kaikkeen. Itseeni, koiriini, ihan kaikkeen. Erityisesti kun en osaa enkä pysty hiljentämään pääni sisällä vellovia asioita. Mm;
1. Olen tosi huono - kaikessa. Yksinkertaisesti tuntuu että mikään ei suju.
2. En osaa mitään.( Enkä jaksa kuunnella nyt mitään että ethän ole tms) Mutta tosiasiassa, tuntuu etten osaa hoitaa hevosia kuten pitäisi, en osaa piirtää, tehdä savitöitä, laulaa - ihan kaikkea. Harmittaa todella paljon se että toiset esittelevet kamalasti kaikkia hienoja juttuja - siis välillä jopa ihan älyttömän upeita ja sitten laitan sen vierelle jonkin omasta tekeleestä. Siinä vaiheessa se minun tekele lentää jonnekin aivan muualle - rikki.
3. Painajaiset. Tiedän joitakin olen jo oppinut sietämään kun ne ovat tulleet useasti uniin, mutta en läheskään kaikkea.
4. Tunne, että joku seuraa minua kaikkialle ja mitä teen.
Tänään olisi todellakin ollut sellainen päivä, etten olisi jaksanut MILLÄÄN lähteä osastolle.. Pohdin vielä yhdeksän aikaan aamulla, että josko jäänkin vain kotiin. Ja siis minunhan piti olla osastolla kymmenen aikaan.
Mutta, mun oli pakko..
Ai, miksikö?
No sen vuoksi, että pelkään niiden ihmisten saarnaa ja läksytystä kun en tullut ja aivan varmana olisin joutunut sinne kuitenkin. Eihän saarnaamisessa tai läksytyksessä mitään pahaa ole, mutta olen saanut sitä kuulla aivan liian monta kertaa ja jokaisella kerralla niistä olen alkanut vain itkemään. Vaikka itkua yritänkin peittää aina. Tai no yritän peittää aina kaiken.
Miksi muka näyttäisin ulospäin millainen olo mulla on? Koska sitten siitä tulee seurauksena se että kaikki kyselee mikä sulla on, miksi et vastaa, hanki hoitoa... En tosiaankaan jaksa tuollaista, joten on paljon helpompi vain peittää kaikki. Mutta toisaalta on myös erittäin raivostuttavaa kun joku sanoo, että näytätpä iloiselta! Vaikka syvällä sisälläni en todellakaan ole.
Ja miksi puhua ongelmistani tai tapahtuneista asioista, koska se ei auta, päin vastoin saa olon vain huonontumaan entisestään.
Lisäksi mietin usein, että ansaitsenko minä edes ystäviä joita minulla on muutama? Koska minusta tuntuu, etten osaa enään olla mitenkään normaalisti. Yritän vaan esittää taas sitä minun "toista persoonaa". Pelkään vain satuttavani heitä kaikella mitä teen - tai en tee.
Monesti myös kaikki tekemäni on väärin, mutta kun joku toinen tekee ne samalla tavalla niin se onkin oikein.
Kerrostalossakin, eräs naapuri valittaa kun sotken käytävää kamalasti. Pitääkö minun alkaa ulkoa tullessani ottamaan jo ulko-ovella kengät pois ja laittaa silkki sukat jalkaan, ettei mitään jälkiä jää. Kaiken kukkuraksi, kun en edes VIETÄ kotona aikaani! Lähden aamulla osastolle ja illalla tulen takaisin. Missä välissä olen sotkenut käytävän? Talliltakin tullessani yleensä putsaan kenkiäni ennen kuin astun sisälle..
"Sen mutsi kääntää kylkee, eikä tahdo tietää. Se unilääkkein nukkuu vaan, kai pääsee paikkaan parempaan.
Kun terä ihoo nylkee, kipua voi sietää ja tytär hetken hallitsee kaaoksen joka aina vallitsee.
Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on, hihan alle ne piiloon jää. Eikä kukaan tiedä, et on onneton, kun ei sieluunsa nää. Niin kuin pieniä polkuja, risteilevii, jotka johtavat ei mihinkään. Mut se terä joka sydämessä on kii, viiltää syvempään.
Sen faija vetää juomaa, eikä tahdo tietää. Se hukkuu siihen humalaan, kai pääsee paikkaan parempaan.
Eikä kukaan huomaa, ei kysy, mihin vie tää. Se tytär jälleen lipeää, naarmuihin, jotka tekee kipeää.
Ja aamulla taas hän on niin kuin muut Ja aamulla taas hän on niin kuin toisetkin..........."
Mutta sitä se on; inhoa, joskus iloa (aidosti), usein taas puolestaan itketään.. Ja nuo kaikki pyörii uudestaan ja uudestaan..








