24. toukokuuta 2015

Sarjassamme en keksi otsikoita

On totta, että läheskään kaikki sairaudet eivät näy ulospäin, joten miksi arvostelemaan toista tai kiusaamaan.
Joillakin on kipuja, mutta silti he jaksavat hymyillä ja olla ystävällinen toisille. On raivostuttavaa, että jotkut huutelevat toisiaan vammaisiksi tai muuta vastaavaa. Mitä jos joku onkin oikeasti vammainen ja tietää sen. Haluaisitko sinä kuulla siitä useasti toisten suusta?
Niinpä, tuskin kukaan haluaisi. 
Ja lisäksi, masennuskin on sairaus siinä missä muutkin. Joten miksi asiasta aina vaietaan tms.


Todellisuus ja epätodellisuus sekoittuu useasti - tai ainakin minulla. Ja silloin todellinen ja epätodellinen on yksi ja sama asia. Saatan elää "uneni uudelleen päivällä" ja silloin on kaikki ihan outoa, tutut ihmiset ei välttämättä olekaan silloin tuttuja. Mutta minkäs sille voi, kun videonauha pyörii useasti silmissä oli yö taikka päivä, maa tai avaruus...









Välillä tunnen itseni todella idiootiksi! Sillä, miksi minä valitan siitä että minulla on järjettömän paha olla, tai siitä kun en jaksaisi tehdä yhtään mitään? Koska maailmassa on ihmisiä joilla on asiat paljon huonommin. Siltikään he eivät valita, oli sitten raajattomana tai nälkä koettelee.
Vaikka en myönnä sitä että kaikki olisi aina minulle helppoa, päin vastoin.













Tässä on lista, jota on usein vaikea kaikkien muistaa, ja siksi ehkä meidän kaikkien tulisi joskus ajatella näitä asioita ja yrittää toimia sen mukaan.
Mennä nukkumaan aikaisin eikä vain valvota yötä ja tehdä kaikkea "tärkeää".
Minullekin tässä on muutama kohta jotka ovat minulle erittäin vaikeita, mutta nyt en ala niistä selittämään enempää, sillä en tiedä miten sen selittäisin josta saisi selkoa mitä tarkoitan.







Silmät on helppo sulkea se on totta, jos ei tahdo nähdä jotakin. Vain siksi, ettei ole siihen valmis, tai ettei pysty.. Syitä riittää.
Mutta ainoa jota et voi sulkea edes vahvimmallakaan laatikolla on sydän, sillä se tuntee kaiken. Oli iloinen, surullinen tai peloissaan. Sydän tietää sen.
Ja sen mitä sydän tunsi joskus - oli ikävä tai hyvä asia - se tietää vuoden päästäkin, miltä se tuntui ja miltä se tuntuu tänäpäivänä. Se ei unohda.















 On totta, että koskaan ei saisi antaa periksi, mutta mitä sitten jos ei jaksakaan enää taistella? Kun menettää kaiken mielenkiinnon elämään ja koko maailmaan.

Joskus tukea saa, mutta aivan aina ei sitä saa vaikka kuinka pyytäisi. Ei tahdo kenenkään säälipisteitä, mutta tuki.
Se on tärkeää meille, tai ainakin minulle - etenkin nyt kun on joku joka on tukena, siitä olen iloinen että suostuin viimevuoden lopussa menemään osastolle, sillä jotenkin vain tuntuu että nyt saan tukea jota ei aina ole ollut..

20. toukokuuta 2015

Hankala

Tiedän välillä olevani erittäin raivostuttava ja ilkeä ihminen. Mutta.. Saahan minullakin olla pahoja päiviä/viikkoja, jolloin tuntuu että aivan kaikki on ihan liikaa. Kun haluaisi vain ja ainoastaan olla yksin - jopa niin yksin että ei olisi koiriakaan jaloissa pyörimässä ja häsläämässä - saisi vain olla ja käpertyä peiton alle ja unohtaa tämä maailma.

Haluan pyytää myöskin anteeksi heille, joille päästin suustani tulemaan ihan mitä vain.

Enkä halua vieläkään kenenkään sääliä tai muuta vastaavaa, mutta se mitä haluan on se että muistaisitte sen asian; olemme kaikki VAIN ihmisiä.

En haluaisi olla ilkeä koskaan kenellekään! En ikinä, en edes halua enkä toivo sille kaikista pelottavimmalle ja ikävimmälle kiusaajalleni mitään siitä mitä olen saanut kokea.
Saatan lipsauttaa suustani joskus aivan mitä sattuu josta sitten saan kärsiä itse jonakin toisena päivänä, mutta en oikeasti tahdo tarkoittaa sillä mitään pahaa.

Jos minua pyydetään jonnekin tai sanotaan että tee tuo ja tämä ja sitten vielä nuo tuolta (Ei kyse perheestä) niin en voi vain sanoa, "EI". Miksi? En tiedä, en toisaalta tahtoisi pahoittaa kenenkään mieltä sanomalla vastaan jostakin asiasta. Kun siitä saattaa seurata monenlainen riita ja sitten tulee seinä meidän väliimme eikä enää koskaan puhuta toisillemme.

En muunmuassa uskaltanut tänään tallilla (tarkoitan terapia), että en uskalla ratsastaa tänään. Ei siis sillä, että se hevonen olisi ilkeä tai muuta vastaavaa - päin vastoin! Mutta oloni ei vain ollut sellainen, että olisin pystynyt nousemaan ratsaille ja keskittyä siihen mitä teen ja miten.. Mutta onneksi se asia ratkesi ilman, että minun piti sanoa etten halua ratsastaa.

Tiedän myös olevani erittäin vaikea ihminen, joskus on työ ja tuska että saisin edes yhden sanan suustani ja toisinaan taas en osaa lopettaa (ainakaan kaverin seurassa, jos kyse vieraasta - en koskaan puhua pälpättäisi).
Sekä siinä mielessä hankala, että olen nyt esim. hyvällä tuulella ja sitten sekunnin päästä saatankin olla jo aivan muuta. En pysty hillistemään aina itseäni siinä suhteessa.

Pystyn kyllä hyvin "kestämään" vähän kaikkea sen tietyn hetken ja olla sanomatta mitään, mutta kun suljen kotioven takanani.. Suorastaan Helvetti on irti! Eräs kaverini sai sen oppia huomaamaan minussa kokemäellä.. Mutta hän tajusi heti, että silloin ei kannattanut sanoa minulle yhtään mitään eikä tehdä mitään muuta kuin pysyä etäällä.

Jos sanon joskus:
                       * Anna minun olla
                       * jätä minut rauhaan.
                       * haluan olla yksin
                   
Niin se ei tarkoita, että en tahdo enään puhua koskaan mitään kenellekään. Ei, se tarkoittaa vain etten juuri sillä hetkellä tai sinä päivänä halua.
Koska on päiviä jolloin oikeasti ikävöin sitä, että saisin olla kaverin kanssa, olla oma itsensä eikä tarvitsisi tehdä yksinpuhelua ja toinen vain kuuntelisi.
En siis myöskään halua olla keskipisteenä, mutta se että saisin vain olla minä ilman että minun täytyy olla se Mari eikä olla kuin Heidi.. (Mari siis kutsumanimi useasti, ainkin suvun kesken)

Mari on aivan eri kuin Heidi, mutta silti jokin niitä yhdistää.

Ja se jos te ette halua lukea aina vain blogistani valitus virttä tai vastaavaa, niin miksi te luette?! Ei ole pakko, tämän blogin alkuperäinen idea olikin vain saada purkaa itseäni, koska minä kerron kaiken AINA mielelläni kirjoitettuna, sillä puhuminen on äärimmäisen haastavaa.
Myönnän, että olen oppinut hieman kertomaan suullisesti, mutta silti aina jokin juttu jää kertomatta vaikka oli juuri päättänyt että tänään mä kerron tän asian, koska sitä en siedä yhtään enää. Mutta jätän sanomatta. Miksi?
Toisaalta pelkään mitä sitten tapahtuu tai mitä toinen sanoo. Toisaalta, en osaa muotoilla ajatuksia päässäni sanoille jotka toinen ymmärtäisi. Kun sitten joutuisin aina hakemaan jotain esimerkkiä. Yksin kertaisesti puhuminen on vaikeaa, ja sitten jos yhtään on sellainen tunne että tänään tulee jossain vaiheessa itku, niin silloin en ainakaan ala kertomaan yhtään mitään. (kuten tavallaan jo eilen kirjoittamassani postauksessa [tästä pääset siihen] kirjoitinkin tuosta aiheesta hieman.)

Mutta jos voisin ja pystyisin, pyytäisin kaikesta anteeksi kaikilta maailman ihmisiltä.

19. toukokuuta 2015

Vika, ohjekirjatta

Kun kaikki sujuu vähän pidemmän aikaa hyvin, jopa omasta mielestäni, niin kyllähän sekin aika menee äkkiä pois.

Mulla on siis ollut nyt vähän pidempään kuin yksi viikko mennyt paremmin, painajaiset olleet siedettäviä, olen jaksanut tehdä päivällä enemmän, osannut nauttiakin hetkittäin.

Mutta olen jo kiinnittänyt muutamia viikkoja - sanotaan jopa kuukausi, asioihin. Taidan taas vain olla se lapsellinen pöpi Heidi, mutta minkä itselleni mahdan?
Ja nyt ensinnäkin sanon kaikille jo valmiiksi, ANTEEKSI kaikki mitä olen sanonut tai jättänyt tekemättä yms.
Ja on tietty väärin, että jos pyydän joltakin jotakin vastapalvelukseksi siitä että olen ahertanut toisen tykönä aina kun on pyydetty, että tulisi tekemään vastaavasti minullekin jotain. (HYI! Hyi Heidi! Ei noin voi tehdä!)

Arvostan kyllä lupauksia, mutta arvostan enemmän niiden toteuttamista.

Vaiko osuuko nyt kaikki minun tekemäni tai tekemättömät asiani omaan nilkkaan? Olen joskus luvannut jollekin tehdä jotain, mutta sitten olen perunnut sen viimetingassa koska en ole vain jaksanut tai uskaltanut.

Aina ennen kaikki sanoi että kun "Teet kaikille kaikkea ihan vain hyväähyvyyttäs, etkä pyydä itsellesi mitään..."

Mutta MIKSI pyytää keneltäkään mitään, koska se ei tapahdu. Eli miksi minun pitäisi sen kerran kun uskallan ajatella hetken toisin niin kysyä toiselta?

En ole täydellinen, mutta arvaahan mitä?
 - Et ole sinäkään!

Tarkoitukseni ei ole nyt moittia yhtään mitään tai ketään - eikä tämä koske nyt yhtä tiettyä ihmistä vaan monia eri ihmisiä.

Kaikkia ihmisiä kiinnostaa kuulla vain silloin mitä minulle kuuluu oikeasti, kun joku tarvitsee minun apuani tai muuta vastaavaa.

Ja se, että olen saanut ammattitutkinnon puutarhapuolelta ei tarkoita sitä, että osaisin tehdä kaiken ja tietäisin kaikesta mikä liittyy puutarhaan. Tosi asiassa, EN muista yhtään miten joku kukka kasvaa tai miten puulle tehdään kunnon "tarkastus". Saatan vain muistaa joitakin kasvin nimiä ja yhdistää ne kyseiseen kasviin. Mutta muistan vain ne asiat jotka oikeasti kiinnosti minua siellä ja millä tunneilla oli hauskaa tms.

Enkä haluaisi olla kaikkien ihmisien terapeutti, en ole saanut koulutusta siihen. Kuuntelen kyllä ihmisiä, mutta joskus kaikki on vain aivan liikaa.

Ehkä minussa on jokin todella iso virhe, eikä mukanani tullut käyttö-opasta tai jotakin ohjekirjaa..

Never



Koneeseen kadonnutta
ei voi takaisin saada
Kulutettu, käytetty
ruokkimaan ympyrää.

Luotettu ehkä liikaa
siihen että aika korjaa
se minkä vuoksi nähtiin
niin kovin paljon vaivaa.

Että hajalle saatiin
se mikä kauniiksi tarkoitettiin.

Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää.

Kehen sattuu ja kuinka paljon
siitä kysymys enää tässä kai on
kun on saavuttu siihen pisteeseen
ettei mikään ole varmaa.

Maailman pisimmät tunnit
niiden otteeseen jää kiinni
Niitä kantaa loppuun asti
 vaikka itse ei aina huomaa.

Millainen on se taivas
jota ei löydetty koskaan
olen kuullut paljon siitä
osan jopa omasta suustani

Voi niin pitkälle jaksaa 
kun itsellensä vakuuttaa

Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää

Kehen sattuu ja kuinka paljon
siitä kysymys enää tässä kai on
kun on saavuttu siihen pisteeseen
ettei mikään ole varmaa

Joku meistä on onneton
palanut mutta tunnoton
katuva mutta uskoton
enemmän kuin rauhaton

Periaate on ehdoton,
perustelu aukoton,
yhtälö ehkä mahdoton
Miten niin muka armoton?

Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää


Kuten laulun sanoissa lukee; "Koneeseen kadonnutta ei voi takaisin saada." Ajattelen tuon koneen tilalle "Elämään kadonnutta....", koska ei sitä saa pyyhittyä pois (oman elämän), vaikka kuinka kovasti sitä haluaisikin.
Elämässä on aina jokin joka kuluttaa paljon ihmistä kunnes on aivan loppu. Voi siis tapahtua monia asioita, kunnes huomaa ettei jaksa. (Tai joku muu huomaa.)
Monet sanoo aina vain, että kyllä aika korjaa. Mutta tosiasiassa aika voi kyllä auttaa elämään kaiken kanssa, muttei koskaan voi korjata täysin ehjäksi. Sillä arvet jää ainiaaksi, vaikka kuinka yrittäisi hoivata ja liimata tms kiinni. Joskus toisinaan ne vanhat arvet (jotka jo ajatteli pystyvän sietämään) voivat aueta kysymättä aikaa tai paikkaa - yksi pieni sanakin voi saada sen auki ja "työnnetään veistä takaisin aina vain syvemmälle sydämeen."
Ja vaikka ihminen yrittää saada kaikki olemaan taas paremmin; Käymällä terapiassa monta vuotta sekä joutunut viettämään välillä pakosta välillä omasta tahdostaan psykiatrisessa sairaalassa osastolla.
Voi kuitenkin ne kaikki ponnistelut romuttua yhdessä hetkessä ja tavallaan "vedetty matto jalkojensa alta jonka päällä seisoi".




Vaikka Jumala loi ihmiset omaksi kuvakseen, niin ei meistä ihmisistä saa kyllä sellaista tekemälläkään. Ei joskus kauan sitten, ei nyt, eikä tulevaisuudessa (jos sitä edes on). 
Me ollaan pahoja - itsellemme, toisille, luonnolle...
Sanotaan myös, että Jeesus kuoli ristillä puolestamme jotta saisimme kaikki syntimme anteeksi.

Kipu viiltää aina vain kovemmin ja kovemmin, kunnes on pakko vain huutaa, koska ei tiedä kauanko jaksaa tätä kaikkea. Ajattelee miksei ole jo Luoja ottanut tyköönsä tästä kivusta ja tuskasta pois.

Silloin yksi minuutti tuntuu parilta viikolta, tunti vuodelta. Sitten kaikki on jo "aivan sama mitä minulle tapahtuu". Mikään ei tunnu miltään ja ahdistuu jo ihan normaaleista arkipäivän asioista, jotka jääkin tekemättä jos ei vain pysty.

Ihminen antaa periksi, on onneton iloa ei tule mistään. Tulee tunnottomaksi ja antaa vain kaiken tulla välittämättä mitä itselle tapahtuu, kunhan toisilla vain on parempi olla.
Tuntee olevansa usein rauhaton eikä pysty millään vaikka kuinka yrittäisi rauhoittua - täytyy vaan antaa mennä aivan ranttaliksi.

Joskus sekin ihminen oli iloinen lapsi, joka leikki kaverin kanssa ja tunsi olevansa tärkeä ja kaivattu, kunnes kaikki romuttuu.

Myöhemmin katsoo vanhoja valokuvia ja ihmettelee kuka on tuo iloinen tyttö joka näyttää aivan minulta, mutta joka nauraa suoraan sydämestään.

Ei enää tunne itseään,
ei tiedä haluaako edes tuntekaan.
Ei tiedä haluaako tai jaksaako elää, koska ei jaksa enään..
Tahtoisi puhua jollekin kaikki, mutta taas toisaalta ei haluakaan puhua.
                        Mitä sanoisi,
                        miten aloittaisi tai miten toinen saa selvää puheestani jos ja kun purskahtaisi itkuun, ja                         sitten ei saisi lopulta enää sanaa suustaan.
Välillä itketään tauotta älyttömän kauan, kunnes tuntuu että silmätkin tulevat ulos kuopistaan. Mutta tajuaa ettei se itku auta mitään, missään, koskaan - aiheuttaa vain enemmän kipua. (päänsärky yms.)

28. maaliskuuta 2015

Erilaisuus

Miksi minä olen tälläinen?
Miksi tuo on aina vain iloinen ja nauraa?
Miksi hänen vanhemmat ovat parempia kuin omani?
Miksi tuo näyttää kamalan oudolta?

Olen tässä pohtinut taas aivan kaikkea. Sitä, kuinka vaikeaa ihmisten on hyväksyä se tosiasia, että me kaikki - Sinä, minä- ollaan niin erinlaisia. Toinen käyttäytyy ihan eritavalla kuin minä, tai toinen on ihan outo, koska puhuu hitaammin kuin toiset.

Oletteko koskaan miettineet, mitä toiset ajattelevat sinusta? Sillä sinäkin olet aivan erinlainen kuin minä. Ja voin onnekseni sanoa, että niin on hyvä - pääni sekoaisi jo alle 5 minuutissa. Erilaisuus on hyväksi, haluaisitko että koko maailma olisi aivan samanlaisia kuin sinä itse? Joka kuvittelee, että itse on maailman parhain eikä kukaan, ei kukaan voi olla sinua parempi. Eikä kukaan saisi poiketa "normaaleista".
Katso peiliin, koska voin sanoa  ettet sinäkään ole sen kauniimpi kuin muut, tai parempi kuin kaikki muut maailman ihmiset. Pohdi sitä oikeasti peiliin katsoessasi ja yritä ajatella että olisitkin joku muu, joku joka ajattelee miltä sinä näytät tai mitä olet. Se ei ole helppoa, mutta onko kaiken aina oltava helppoa?
Sen jälkeen voit miettiä sitä, että miten ensikerran ajattelet tai toimit kun tapaat jonkin aivan erilaisen. Koska jos haluat olla ns. täydellinen (vaikka sellaisia ihmisiä ei oikeasti ole edes olemassakaan) niin sinun pitää ymmärtää se aidosti - suoraan sydämestäsi, että kaikki ovat erinlaisia, sillä ketään ei kestäisi toisia jos olisi samanlainen.

Oletko ihminen joka tykkää päästellä kaikenmaailman sammakoita suustasi, vaikka tietäisit että se satuttaisi toista?
Silloinkin voin sanoa, että katso peiliin.

Mitä tekisin jos joku vaikeasti vammainen ihminen tarvitsisi kipeästi apua jossakin asiassa? Kävelisitkö vain ohi ja sulkien tilanteen silmistäsi pois, ajattelisitko että kyllä se pärjää tuosta. Vai menisitkö puhumaan hänestä kaikille pahaa tai menisit sille vammaiselle ihmiselle sanomaan jotakin ilkeää, pelkästään sen takia jos hänellä sattuu olemaan erinnäköiset ruumiinosat tai muuten vain vammainen.
Vai oletko sittenkin ihminen joka osoittaa myötätuntoa ja nielee oman ylpeytensä ja menee auttamaan tätä tai vaikka vain puhumaan hänen kanssaan mukavia?
Katsotaan asiaa toisesta näkökulmasta..
Haluaisitko sinä, jos olisit itse vammainen että joku tulisi auttamaan silloin kun oikeasti tarvitsee apua tai jos haluat jutella jonkun kanssa?
Niin, minusta se olisi ainakin todella mahtavaa jos joku uhraisi edes sen pariminuuttia auttaakseen toista, joka ei pysty samoihin asioihin.

Itselläni on kokemus - vaikkakaan itse en ole ollut vammainen, mutta voin kertoa siitä.

Ala-asteella minulla ei ollut paljoakaan kavereita, joten aloin viettämään erityisluokkalaisten kanssa aikani välitunneilla. He olivat ehkä hitaasti oppivia tai vammaisia, mutta arvatkaa mitä? Minua se ei haitannut, päin vastoin. Minulle tuli aina paha mieli kun heitä kiusattiin vain sen takia, että ovat erinlaisia. Joten puolustin heitä kun heitä kiusattiin, silläkin seurauksella että minä sain tuntea sen omassa nahassani.. Minua alettiin kiusaamaan, mutta minulle se oli aivan sama mitä minulle tehtiin, mutta heitä ei saanut kiusata. Enkä kadu sitä vieläkään.
Samalla tavalla kun olen auttanut parasta ystävääni kun häntä on kiusattu, mutta sekään ei ole haitannut jos he ovatkin alkaneet kiusata minua. Sillä minähän olin jo tottunut koko peruskouluaikana siihen että minua kiusattiin.

Miltä sinusta tuntuisi, jos saisit jonkinlaisen kohtauksen ollessasi kaukana kotoa ulkona ja sen seurauksena menisit tajuttomaksi ja makaisit vain maassa. Ohi kulkisi monia ihmisiä, eikä kukaan pysähtyisi katsomaan mitä on tapahtunut. Makaisit monta tuntia kylmässä maassa yksin ja tajuttomana. Saattaisit olla siinä parikin tuntia, kunnes joku uskaltaisi tulla auttamaan sinua.

Tai jos joku iäkkäämpi ihminen kaatuisi pyörällään ja näet sen, mutta laitat taas jotkin "silmälaput" silmille ja esittäisi ettet ole nähnyt mitään. Vaikka iäkäs ihminen makaa maassa ja pyörä on hänen päällään eikä hän pääsisi ylös.

Minusta, me ihmiset ollaan niin älyttömän idiootteja, että ei voida auttaa vaikka näkee jonkun joka tarvitsee kipeästi apua. Nykypäivän ihmiset katsovat vain omaa napaansa ja sulkee kaiken muun ulkopuolelle. Jo lapsillekin opetetaan sama tapa - he leikkivät upouusilla älypuhelimilla jatkuvaa syöttöä tai istuvat vain kotona eikä lähde ulos leikkimään.
Onko se myöskin oikein että jo ekaluokkalaiset tytöt meikkaavat ja kulkevat ihan pienissä mekoissa.

Minusta se ei ole oikein, lapsen täytyy saada leikkiä ja olla sellainen kuin on, mutta maailma on mitä julmin paikka elää. Toiset saavat kärsiä paljon enemmän kuin ne jotka vain ajattelevat omaa parastaan. Itserakas täytyy tietenkin olla välillä, mutta rajat kaikkeen.

Mieti mitä tekisit. Haluatko että koko maailma vain pahenee? Asia on meidän jokaisen ihmisen päätettävissä. Kaikki lähtee sinusta itsestäsi.