Näinhän se menee, kaikki loppuu aikanaan.. Nimittäin nyt loppui jokapäiväinen käynti osastolla. En tiedä pitäisikö olla iloinen vai surullinen vai mitä. Oloni on aika sekava, ja jotenkin fiilis että nyt kaikki kaatuu taas mun niskoille. Vaikka, onhan mulla silti se osasto tavallaan lähellä, joka on erittäin hyvä. Olen TODELLA epävarma tästä..
Muuta kuulumista;
Olen käynyt Nellaa ratsastamassa sen kesäpaikassa maastossa. Viimeksi me vähän ravailtiinkin, vaikka pakko myötää, että se jännitti aika paljon! Ja totuttelua turvaliiviin, joka tuntui mielestäni erittäin tyhmältä ja selkä tuli hieman kipeäksi. Mutta ei se mitään! Kaikkeen tottuu, kun tarpeeksi sattuu.
Heidin kanssa meillä on pohdinnassa särkkis vai lintsi. Mutta tuo rakas ja hölmö kaverini ei vain osaa päättää.. :D Vaikka minulla on aivan sama kumpaan mennään, kunhan pidetään hauskaa ja unohdetaan kaikki täällä ukissa.
Koirat voivat hyvin, vaikka Sissi olikin vähän sairaana; Korva oli auki jossa sitten oli hiivasieni ja kokkibakteereja. Mutta oikean lääkityksen avulla se on taas ylipirteä oma itsensä.
Ja ensiviikon alussa menenkin vähän leireilemään. Mutta tämä oli lyhyt kelaus kuulumisista.
11. kesäkuuta 2015
24. toukokuuta 2015
Sarjassamme en keksi otsikoita
On totta, että läheskään kaikki sairaudet eivät näy ulospäin, joten miksi arvostelemaan toista tai kiusaamaan.
Joillakin on kipuja, mutta silti he jaksavat hymyillä ja olla ystävällinen toisille. On raivostuttavaa, että jotkut huutelevat toisiaan vammaisiksi tai muuta vastaavaa. Mitä jos joku onkin oikeasti vammainen ja tietää sen. Haluaisitko sinä kuulla siitä useasti toisten suusta?
Niinpä, tuskin kukaan haluaisi.
Todellisuus ja epätodellisuus sekoittuu useasti - tai ainakin minulla. Ja silloin todellinen ja epätodellinen on yksi ja sama asia. Saatan elää "uneni uudelleen päivällä" ja silloin on kaikki ihan outoa, tutut ihmiset ei välttämättä olekaan silloin tuttuja. Mutta minkäs sille voi, kun videonauha pyörii useasti silmissä oli yö taikka päivä, maa tai avaruus...
Välillä tunnen itseni todella idiootiksi! Sillä, miksi minä valitan siitä että minulla on järjettömän paha olla, tai siitä kun en jaksaisi tehdä yhtään mitään? Koska maailmassa on ihmisiä joilla on asiat paljon huonommin. Siltikään he eivät valita, oli sitten raajattomana tai nälkä koettelee.
Vaikka en myönnä sitä että kaikki olisi aina minulle helppoa, päin vastoin.

Tässä on lista, jota on usein vaikea kaikkien muistaa, ja siksi ehkä meidän kaikkien tulisi joskus ajatella näitä asioita ja yrittää toimia sen mukaan.
Mennä nukkumaan aikaisin eikä vain valvota yötä ja tehdä kaikkea "tärkeää".
Minullekin tässä on muutama kohta jotka ovat minulle erittäin vaikeita, mutta nyt en ala niistä selittämään enempää, sillä en tiedä miten sen selittäisin josta saisi selkoa mitä tarkoitan.
Silmät on helppo sulkea se on totta, jos ei tahdo nähdä jotakin. Vain siksi, ettei ole siihen valmis, tai ettei pysty.. Syitä riittää.
Mutta ainoa jota et voi sulkea edes vahvimmallakaan laatikolla on sydän, sillä se tuntee kaiken. Oli iloinen, surullinen tai peloissaan. Sydän tietää sen.
Ja sen mitä sydän tunsi joskus - oli ikävä tai hyvä asia - se tietää vuoden päästäkin, miltä se tuntui ja miltä se tuntuu tänäpäivänä. Se ei unohda.
On totta, että koskaan ei saisi antaa periksi, mutta mitä sitten jos ei jaksakaan enää taistella? Kun menettää kaiken mielenkiinnon elämään ja koko maailmaan.Joskus tukea saa, mutta aivan aina ei sitä saa vaikka kuinka pyytäisi. Ei tahdo kenenkään säälipisteitä, mutta tuki.
Se on tärkeää meille, tai ainakin minulle - etenkin nyt kun on joku joka on tukena, siitä olen iloinen että suostuin viimevuoden lopussa menemään osastolle, sillä jotenkin vain tuntuu että nyt saan tukea jota ei aina ole ollut..
20. toukokuuta 2015
Hankala
Tiedän välillä olevani erittäin raivostuttava ja ilkeä ihminen. Mutta.. Saahan minullakin olla pahoja päiviä/viikkoja, jolloin tuntuu että aivan kaikki on ihan liikaa. Kun haluaisi vain ja ainoastaan olla yksin - jopa niin yksin että ei olisi koiriakaan jaloissa pyörimässä ja häsläämässä - saisi vain olla ja käpertyä peiton alle ja unohtaa tämä maailma.
Haluan pyytää myöskin anteeksi heille, joille päästin suustani tulemaan ihan mitä vain.
Enkä halua vieläkään kenenkään sääliä tai muuta vastaavaa, mutta se mitä haluan on se että muistaisitte sen asian; olemme kaikki VAIN ihmisiä.
En haluaisi olla ilkeä koskaan kenellekään! En ikinä, en edes halua enkä toivo sille kaikista pelottavimmalle ja ikävimmälle kiusaajalleni mitään siitä mitä olen saanut kokea.
Saatan lipsauttaa suustani joskus aivan mitä sattuu josta sitten saan kärsiä itse jonakin toisena päivänä, mutta en oikeasti tahdo tarkoittaa sillä mitään pahaa.
Jos minua pyydetään jonnekin tai sanotaan että tee tuo ja tämä ja sitten vielä nuo tuolta (Ei kyse perheestä) niin en voi vain sanoa, "EI". Miksi? En tiedä, en toisaalta tahtoisi pahoittaa kenenkään mieltä sanomalla vastaan jostakin asiasta. Kun siitä saattaa seurata monenlainen riita ja sitten tulee seinä meidän väliimme eikä enää koskaan puhuta toisillemme.
En muunmuassa uskaltanut tänään tallilla (tarkoitan terapia), että en uskalla ratsastaa tänään. Ei siis sillä, että se hevonen olisi ilkeä tai muuta vastaavaa - päin vastoin! Mutta oloni ei vain ollut sellainen, että olisin pystynyt nousemaan ratsaille ja keskittyä siihen mitä teen ja miten.. Mutta onneksi se asia ratkesi ilman, että minun piti sanoa etten halua ratsastaa.
Tiedän myös olevani erittäin vaikea ihminen, joskus on työ ja tuska että saisin edes yhden sanan suustani ja toisinaan taas en osaa lopettaa (ainakaan kaverin seurassa, jos kyse vieraasta - en koskaan puhua pälpättäisi).
Sekä siinä mielessä hankala, että olen nyt esim. hyvällä tuulella ja sitten sekunnin päästä saatankin olla jo aivan muuta. En pysty hillistemään aina itseäni siinä suhteessa.
Pystyn kyllä hyvin "kestämään" vähän kaikkea sen tietyn hetken ja olla sanomatta mitään, mutta kun suljen kotioven takanani.. Suorastaan Helvetti on irti! Eräs kaverini sai sen oppia huomaamaan minussa kokemäellä.. Mutta hän tajusi heti, että silloin ei kannattanut sanoa minulle yhtään mitään eikä tehdä mitään muuta kuin pysyä etäällä.
Jos sanon joskus:
* Anna minun olla
* jätä minut rauhaan.
* haluan olla yksin
Niin se ei tarkoita, että en tahdo enään puhua koskaan mitään kenellekään. Ei, se tarkoittaa vain etten juuri sillä hetkellä tai sinä päivänä halua.
Koska on päiviä jolloin oikeasti ikävöin sitä, että saisin olla kaverin kanssa, olla oma itsensä eikä tarvitsisi tehdä yksinpuhelua ja toinen vain kuuntelisi.
En siis myöskään halua olla keskipisteenä, mutta se että saisin vain olla minä ilman että minun täytyy olla se Mari eikä olla kuin Heidi.. (Mari siis kutsumanimi useasti, ainkin suvun kesken)
Mari on aivan eri kuin Heidi, mutta silti jokin niitä yhdistää.
Ja se jos te ette halua lukea aina vain blogistani valitus virttä tai vastaavaa, niin miksi te luette?! Ei ole pakko, tämän blogin alkuperäinen idea olikin vain saada purkaa itseäni, koska minä kerron kaiken AINA mielelläni kirjoitettuna, sillä puhuminen on äärimmäisen haastavaa.
Myönnän, että olen oppinut hieman kertomaan suullisesti, mutta silti aina jokin juttu jää kertomatta vaikka oli juuri päättänyt että tänään mä kerron tän asian, koska sitä en siedä yhtään enää. Mutta jätän sanomatta. Miksi?
Toisaalta pelkään mitä sitten tapahtuu tai mitä toinen sanoo. Toisaalta, en osaa muotoilla ajatuksia päässäni sanoille jotka toinen ymmärtäisi. Kun sitten joutuisin aina hakemaan jotain esimerkkiä. Yksin kertaisesti puhuminen on vaikeaa, ja sitten jos yhtään on sellainen tunne että tänään tulee jossain vaiheessa itku, niin silloin en ainakaan ala kertomaan yhtään mitään. (kuten tavallaan jo eilen kirjoittamassani postauksessa [tästä pääset siihen] kirjoitinkin tuosta aiheesta hieman.)
Mutta jos voisin ja pystyisin, pyytäisin kaikesta anteeksi kaikilta maailman ihmisiltä.
Haluan pyytää myöskin anteeksi heille, joille päästin suustani tulemaan ihan mitä vain.
Enkä halua vieläkään kenenkään sääliä tai muuta vastaavaa, mutta se mitä haluan on se että muistaisitte sen asian; olemme kaikki VAIN ihmisiä.
En haluaisi olla ilkeä koskaan kenellekään! En ikinä, en edes halua enkä toivo sille kaikista pelottavimmalle ja ikävimmälle kiusaajalleni mitään siitä mitä olen saanut kokea.
Saatan lipsauttaa suustani joskus aivan mitä sattuu josta sitten saan kärsiä itse jonakin toisena päivänä, mutta en oikeasti tahdo tarkoittaa sillä mitään pahaa.
Jos minua pyydetään jonnekin tai sanotaan että tee tuo ja tämä ja sitten vielä nuo tuolta (Ei kyse perheestä) niin en voi vain sanoa, "EI". Miksi? En tiedä, en toisaalta tahtoisi pahoittaa kenenkään mieltä sanomalla vastaan jostakin asiasta. Kun siitä saattaa seurata monenlainen riita ja sitten tulee seinä meidän väliimme eikä enää koskaan puhuta toisillemme.
En muunmuassa uskaltanut tänään tallilla (tarkoitan terapia), että en uskalla ratsastaa tänään. Ei siis sillä, että se hevonen olisi ilkeä tai muuta vastaavaa - päin vastoin! Mutta oloni ei vain ollut sellainen, että olisin pystynyt nousemaan ratsaille ja keskittyä siihen mitä teen ja miten.. Mutta onneksi se asia ratkesi ilman, että minun piti sanoa etten halua ratsastaa.
Tiedän myös olevani erittäin vaikea ihminen, joskus on työ ja tuska että saisin edes yhden sanan suustani ja toisinaan taas en osaa lopettaa (ainakaan kaverin seurassa, jos kyse vieraasta - en koskaan puhua pälpättäisi).
Sekä siinä mielessä hankala, että olen nyt esim. hyvällä tuulella ja sitten sekunnin päästä saatankin olla jo aivan muuta. En pysty hillistemään aina itseäni siinä suhteessa.
Pystyn kyllä hyvin "kestämään" vähän kaikkea sen tietyn hetken ja olla sanomatta mitään, mutta kun suljen kotioven takanani.. Suorastaan Helvetti on irti! Eräs kaverini sai sen oppia huomaamaan minussa kokemäellä.. Mutta hän tajusi heti, että silloin ei kannattanut sanoa minulle yhtään mitään eikä tehdä mitään muuta kuin pysyä etäällä.
Jos sanon joskus:
* Anna minun olla
* jätä minut rauhaan.
* haluan olla yksin
Niin se ei tarkoita, että en tahdo enään puhua koskaan mitään kenellekään. Ei, se tarkoittaa vain etten juuri sillä hetkellä tai sinä päivänä halua.
Koska on päiviä jolloin oikeasti ikävöin sitä, että saisin olla kaverin kanssa, olla oma itsensä eikä tarvitsisi tehdä yksinpuhelua ja toinen vain kuuntelisi.
En siis myöskään halua olla keskipisteenä, mutta se että saisin vain olla minä ilman että minun täytyy olla se Mari eikä olla kuin Heidi.. (Mari siis kutsumanimi useasti, ainkin suvun kesken)
Mari on aivan eri kuin Heidi, mutta silti jokin niitä yhdistää.
Ja se jos te ette halua lukea aina vain blogistani valitus virttä tai vastaavaa, niin miksi te luette?! Ei ole pakko, tämän blogin alkuperäinen idea olikin vain saada purkaa itseäni, koska minä kerron kaiken AINA mielelläni kirjoitettuna, sillä puhuminen on äärimmäisen haastavaa.
Myönnän, että olen oppinut hieman kertomaan suullisesti, mutta silti aina jokin juttu jää kertomatta vaikka oli juuri päättänyt että tänään mä kerron tän asian, koska sitä en siedä yhtään enää. Mutta jätän sanomatta. Miksi?
Toisaalta pelkään mitä sitten tapahtuu tai mitä toinen sanoo. Toisaalta, en osaa muotoilla ajatuksia päässäni sanoille jotka toinen ymmärtäisi. Kun sitten joutuisin aina hakemaan jotain esimerkkiä. Yksin kertaisesti puhuminen on vaikeaa, ja sitten jos yhtään on sellainen tunne että tänään tulee jossain vaiheessa itku, niin silloin en ainakaan ala kertomaan yhtään mitään. (kuten tavallaan jo eilen kirjoittamassani postauksessa [tästä pääset siihen] kirjoitinkin tuosta aiheesta hieman.)
Mutta jos voisin ja pystyisin, pyytäisin kaikesta anteeksi kaikilta maailman ihmisiltä.
19. toukokuuta 2015
Vika, ohjekirjatta
Kun kaikki sujuu vähän pidemmän aikaa hyvin, jopa omasta mielestäni, niin kyllähän sekin aika menee äkkiä pois.
Mulla on siis ollut nyt vähän pidempään kuin yksi viikko mennyt paremmin, painajaiset olleet siedettäviä, olen jaksanut tehdä päivällä enemmän, osannut nauttiakin hetkittäin.
Mutta olen jo kiinnittänyt muutamia viikkoja - sanotaan jopa kuukausi, asioihin. Taidan taas vain olla se lapsellinen pöpi Heidi, mutta minkä itselleni mahdan?
Ja nyt ensinnäkin sanon kaikille jo valmiiksi, ANTEEKSI kaikki mitä olen sanonut tai jättänyt tekemättä yms.
Ja on tietty väärin, että jos pyydän joltakin jotakin vastapalvelukseksi siitä että olen ahertanut toisen tykönä aina kun on pyydetty, että tulisi tekemään vastaavasti minullekin jotain. (HYI! Hyi Heidi! Ei noin voi tehdä!)
Arvostan kyllä lupauksia, mutta arvostan enemmän niiden toteuttamista.
Vaiko osuuko nyt kaikki minun tekemäni tai tekemättömät asiani omaan nilkkaan? Olen joskus luvannut jollekin tehdä jotain, mutta sitten olen perunnut sen viimetingassa koska en ole vain jaksanut tai uskaltanut.
Aina ennen kaikki sanoi että kun "Teet kaikille kaikkea ihan vain hyväähyvyyttäs, etkä pyydä itsellesi mitään..."
Mutta MIKSI pyytää keneltäkään mitään, koska se ei tapahdu. Eli miksi minun pitäisi sen kerran kun uskallan ajatella hetken toisin niin kysyä toiselta?
En ole täydellinen, mutta arvaahan mitä?
- Et ole sinäkään!
Tarkoitukseni ei ole nyt moittia yhtään mitään tai ketään - eikä tämä koske nyt yhtä tiettyä ihmistä vaan monia eri ihmisiä.
Kaikkia ihmisiä kiinnostaa kuulla vain silloin mitä minulle kuuluu oikeasti, kun joku tarvitsee minun apuani tai muuta vastaavaa.
Ja se, että olen saanut ammattitutkinnon puutarhapuolelta ei tarkoita sitä, että osaisin tehdä kaiken ja tietäisin kaikesta mikä liittyy puutarhaan. Tosi asiassa, EN muista yhtään miten joku kukka kasvaa tai miten puulle tehdään kunnon "tarkastus". Saatan vain muistaa joitakin kasvin nimiä ja yhdistää ne kyseiseen kasviin. Mutta muistan vain ne asiat jotka oikeasti kiinnosti minua siellä ja millä tunneilla oli hauskaa tms.
Enkä haluaisi olla kaikkien ihmisien terapeutti, en ole saanut koulutusta siihen. Kuuntelen kyllä ihmisiä, mutta joskus kaikki on vain aivan liikaa.
Ehkä minussa on jokin todella iso virhe, eikä mukanani tullut käyttö-opasta tai jotakin ohjekirjaa..
Mulla on siis ollut nyt vähän pidempään kuin yksi viikko mennyt paremmin, painajaiset olleet siedettäviä, olen jaksanut tehdä päivällä enemmän, osannut nauttiakin hetkittäin.
Mutta olen jo kiinnittänyt muutamia viikkoja - sanotaan jopa kuukausi, asioihin. Taidan taas vain olla se lapsellinen pöpi Heidi, mutta minkä itselleni mahdan?
Ja nyt ensinnäkin sanon kaikille jo valmiiksi, ANTEEKSI kaikki mitä olen sanonut tai jättänyt tekemättä yms.
Ja on tietty väärin, että jos pyydän joltakin jotakin vastapalvelukseksi siitä että olen ahertanut toisen tykönä aina kun on pyydetty, että tulisi tekemään vastaavasti minullekin jotain. (
Arvostan kyllä lupauksia, mutta arvostan enemmän niiden toteuttamista.
Vaiko osuuko nyt kaikki minun tekemäni tai tekemättömät asiani omaan nilkkaan? Olen joskus luvannut jollekin tehdä jotain, mutta sitten olen perunnut sen viimetingassa koska en ole vain jaksanut tai uskaltanut.
Aina ennen kaikki sanoi että kun "Teet kaikille kaikkea ihan vain hyväähyvyyttäs, etkä pyydä itsellesi mitään..."
Mutta MIKSI pyytää keneltäkään mitään, koska se ei tapahdu. Eli miksi minun pitäisi sen kerran kun uskallan ajatella hetken toisin niin kysyä toiselta?
En ole täydellinen, mutta arvaahan mitä?
- Et ole sinäkään!
Tarkoitukseni ei ole nyt moittia yhtään mitään tai ketään - eikä tämä koske nyt yhtä tiettyä ihmistä vaan monia eri ihmisiä.
Kaikkia ihmisiä kiinnostaa kuulla vain silloin mitä minulle kuuluu oikeasti, kun joku tarvitsee minun apuani tai muuta vastaavaa.
Ja se, että olen saanut ammattitutkinnon puutarhapuolelta ei tarkoita sitä, että osaisin tehdä kaiken ja tietäisin kaikesta mikä liittyy puutarhaan. Tosi asiassa, EN muista yhtään miten joku kukka kasvaa tai miten puulle tehdään kunnon "tarkastus". Saatan vain muistaa joitakin kasvin nimiä ja yhdistää ne kyseiseen kasviin. Mutta muistan vain ne asiat jotka oikeasti kiinnosti minua siellä ja millä tunneilla oli hauskaa tms.
Enkä haluaisi olla kaikkien ihmisien terapeutti, en ole saanut koulutusta siihen. Kuuntelen kyllä ihmisiä, mutta joskus kaikki on vain aivan liikaa.
Ehkä minussa on jokin todella iso virhe, eikä mukanani tullut käyttö-opasta tai jotakin ohjekirjaa..
Never
Koneeseen kadonnutta
ei voi takaisin saada
Kulutettu, käytetty
ruokkimaan ympyrää.
Luotettu ehkä liikaa
siihen että aika korjaa
se minkä vuoksi nähtiin
niin kovin paljon vaivaa.
Että hajalle saatiin
se mikä kauniiksi tarkoitettiin.
Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää.
Kehen sattuu ja kuinka paljon
siitä kysymys enää tässä kai on
kun on saavuttu siihen pisteeseen
ettei mikään ole varmaa.
Maailman pisimmät tunnit
niiden otteeseen jää kiinni
Niitä kantaa loppuun asti
vaikka itse ei aina huomaa.
Millainen on se taivas
jota ei löydetty koskaan
olen kuullut paljon siitä
osan jopa omasta suustani
Voi niin pitkälle jaksaa
kun itsellensä vakuuttaa
Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää
Kehen sattuu ja kuinka paljon
siitä kysymys enää tässä kai on
kun on saavuttu siihen pisteeseen
ettei mikään ole varmaa
Joku meistä on onneton
palanut mutta tunnoton
katuva mutta uskoton
enemmän kuin rauhaton
Periaate on ehdoton,
perustelu aukoton,
yhtälö ehkä mahdoton
Miten niin muka armoton?
Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää
Kuten laulun sanoissa lukee; "Koneeseen kadonnutta ei voi takaisin saada." Ajattelen tuon koneen tilalle "Elämään kadonnutta....", koska ei sitä saa pyyhittyä pois (oman elämän), vaikka kuinka kovasti sitä haluaisikin.
Elämässä on aina jokin joka kuluttaa paljon ihmistä kunnes on aivan loppu. Voi siis tapahtua monia asioita, kunnes huomaa ettei jaksa. (Tai joku muu huomaa.)
Monet sanoo aina vain, että kyllä aika korjaa. Mutta tosiasiassa aika voi kyllä auttaa elämään kaiken kanssa, muttei koskaan voi korjata täysin ehjäksi. Sillä arvet jää ainiaaksi, vaikka kuinka yrittäisi hoivata ja liimata tms kiinni. Joskus toisinaan ne vanhat arvet (jotka jo ajatteli pystyvän sietämään) voivat aueta kysymättä aikaa tai paikkaa - yksi pieni sanakin voi saada sen auki ja "työnnetään veistä takaisin aina vain syvemmälle sydämeen."
Ja vaikka ihminen yrittää saada kaikki olemaan taas paremmin; Käymällä terapiassa monta vuotta sekä joutunut viettämään välillä pakosta välillä omasta tahdostaan psykiatrisessa sairaalassa osastolla.
Voi kuitenkin ne kaikki ponnistelut romuttua yhdessä hetkessä ja tavallaan "vedetty matto jalkojensa alta jonka päällä seisoi".
Vaikka Jumala loi ihmiset omaksi kuvakseen, niin ei meistä ihmisistä saa kyllä sellaista tekemälläkään. Ei joskus kauan sitten, ei nyt, eikä tulevaisuudessa (jos sitä edes on).
Me ollaan pahoja - itsellemme, toisille, luonnolle...
Sanotaan myös, että Jeesus kuoli ristillä puolestamme jotta saisimme kaikki syntimme anteeksi.
Kipu viiltää aina vain kovemmin ja kovemmin, kunnes on pakko vain huutaa, koska ei tiedä kauanko jaksaa tätä kaikkea. Ajattelee miksei ole jo Luoja ottanut tyköönsä tästä kivusta ja tuskasta pois.
Silloin yksi minuutti tuntuu parilta viikolta, tunti vuodelta. Sitten kaikki on jo "aivan sama mitä minulle tapahtuu". Mikään ei tunnu miltään ja ahdistuu jo ihan normaaleista arkipäivän asioista, jotka jääkin tekemättä jos ei vain pysty.
Ihminen antaa periksi, on onneton iloa ei tule mistään. Tulee tunnottomaksi ja antaa vain kaiken tulla välittämättä mitä itselle tapahtuu, kunhan toisilla vain on parempi olla.
Tuntee olevansa usein rauhaton eikä pysty millään vaikka kuinka yrittäisi rauhoittua - täytyy vaan antaa mennä aivan ranttaliksi.
Joskus sekin ihminen oli iloinen lapsi, joka leikki kaverin kanssa ja tunsi olevansa tärkeä ja kaivattu, kunnes kaikki romuttuu.
Myöhemmin katsoo vanhoja valokuvia ja ihmettelee kuka on tuo iloinen tyttö joka näyttää aivan minulta, mutta joka nauraa suoraan sydämestään.
Ei enää tunne itseään,
ei tiedä haluaako edes tuntekaan.
Ei tiedä haluaako tai jaksaako elää, koska ei jaksa enään..
Tahtoisi puhua jollekin kaikki, mutta taas toisaalta ei haluakaan puhua.
Mitä sanoisi,
miten aloittaisi tai miten toinen saa selvää puheestani jos ja kun purskahtaisi itkuun, ja sitten ei saisi lopulta enää sanaa suustaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)












