22. maaliskuuta 2015

UKK

Tässä postauksessa mun on takoituksena vähän kartoittaa näitä usein kysyttyjä kysymyksiä.
Jotta jos joku minut näkee jossain liikkumassa, niin minulta ei toivottavasti tultaisi kysymään enään näitä kysymyksiä, koska olen saanut niitä aivan tarpeeksi.

1. Miten koirasi näyttävät noin puhtailta? Pesetkö niitä usein?

Vastaus on, että en todellakaan pese koiriani tyyliin jokainen viikko - ehen. Se ei tekisi ensinnäkään koiran nahalle  kovin hyvää jos sitä jatkuvasti lutraisi veden ja saippuan kanssa. Pesen vain ja ainoastaan silloin kun on aivan pakko; kun koira haisee pahalta tai jos se on tosi likainen niin silloin.

Ja se miksi koirani näyttävät suhteellisen puhtailta, vaikka suurimmaksi osaksi ne ovatkin valkoisia. Yksinkertaisesti ne putsaavat itse turkkiansa, ja kuivuttuaan se kaikki hiekka yms. varisee pois. Ne hiekan muruset ei siis jää koiran nahkaan tai turkkiin. Kun nämä ovat sellaisia touhotoopeja, että vauhtia löytyy niin kyllä ne hiekatkin siinä samalla varisee.
Helmi
Sissi




















2. Miksi käytät koirilla kuonopantaa? Estääkö se koiraa haukkumasta tai syömästä maasta mitään?

Käytän siksi Helmillä, ja joskus Sissilläkin kuonopantaa sen vuoksi, kun ne vetävät kovasti. Tiedän, että koirani ovat pieniä 7-8kg ja ne ei vedä niin hurjasti kuin esim. Saksanpaimenkoira. Mutta en halua siltikään, että koirani vetävät. Etenkin jos joskus isosiskoni lapset haluavat taluttaa koiriani niin silloin on todella tärkeää etteivät ne vedä, koska he ovat vielä tosi pieniä. Lisäksi kun joudun jännittämään hartoista asti kättäni kun nämä vetävät niin minulle tulee voimakas päänsärky.

Ja EI, ei todellakaan kuonopanta estä koiraa haukkumasta tai syömästä maasta mitään. Se on lähinnä vain sen takia jos koira vetää, jolloin sen pää kääntyy väkisinkin taluttajaan kohden ja kuonossa tuntuu taatusti epämukavalta kun on kova paine siinä kokoajan. Ja tälläisellä talutus menetälmällä yritän opettaa tuolle keskenkasvuiselle kauhukakralle (Helmi) että ei saa vetää - sen huomaa aina välillä kun ottaa käyttöön hetkeksi pannan.


3. Miksi et pysty keskustelemaan aivan rennosti jos vieras ihminen tulee kysymään jotakin?

Vastaus on lyhyesti ja tyimekkäästi se, että saan helposti paniikkikohtauksen päälle, kun en ole kovin sosiaalista tyyppiä, että puhuisin aina ja kovaan ääneen.. Ei, mun täytyy saada siihen aikaa.

4. puhutko usein itsestäsi?

Haha, minä? En todellakaan, se että mainitsen joskus Heidi nimen.. Se ei tarkoita minua, vaan minun ystävääni.

27. helmikuuta 2015

Harmonia

Jotkut ihmiset pitävät aivan itsestään selvänä, että "kyllä minäkin hevosen kanssa pärjään, kun tuokin pärjää"
Vaikka todellisuudessa ei olisi koskaan edes käynyt tallilla. Toki, jonkun erittäin kiltin ja kärsivällisen hevosen kanssa saattaakin pärjätä, mutta ei yksin.. Kaikki me aloitetaan jonkun toisen ihmisen avustuksella, jotta opitaan parit yleiset hommat ja vermeet.

Mutta nyt eilen tajusin, että olen pärjännyt hevosten kanssa ihan kohtuullisesti, mutta ymmärsin mitä minulta aina välillä puuttuu.

Copy; Gary Tanner ja lisenssi CC BY-NC-SA 2.0
  • Luottamus hevoseen
  • Usko itseensä
  • Kärsivällisyys
  • Ymmärtävyys
  • ja halu olla yhtä hevosen kanssa
Toki, onhan minulla noista muutama, mutta todella tajusin, miksi en ole pystynyt kaikkien hevosten kanssa yhteistyöhön.
Se, että on kokoajan äänessä ja arvostelee toisia, niin se osuu ennemmin tai myöhemmin (toivottavasti) omaan nilkkaan. 
Itse en ole arvostellut (ainakaan tietämättäni) toisia. Olen useasti vain ihastellut toisten ratsastusta ja hevosen käsittelytaitoja.
Kun toiset saavat hevosen kulkemaan nätisti muodossa ratsastaessa ja toiset taas maasta käsittely taito on upeaa katseltavaa. Aina sitä miettii, että voi kunpa osaisin itsekin käsitellä noin hyvin hevosta. Hevonen joka painaa keskimäärin 500kg, mutta silti niin iso eläin alentuu tottelemaan meitä ihmisiä, jotka ovat huomattavasti pienempiä.

Copy; Ias - Initially ja lisenssi CC BY-NC-ND 2.0
No, mutta mistä sitten tietää, että on se yhteinen sävel?

Siitä, kun hoidat hevosta ja siitä miten se käyttäytyy.
Esim, jos on yhteinen sävel niin kavioiden putsaaminen on mukavaa ja helppoa. Yhdestä jalasta lähtee liikkeelle ja siirtyy seuraavaan. Ja siinä siirtymä vaiheessa hevonen jo vaihtaa painonsa, siten että pystyy toisenkin kavion putsaamaan.
Huonoimmassa tapauksessa, se voi tuottaa paljon ongelmia ja tuska hikeä.


Hevonen on iso eläin, mutta sen aivot ovat appelsiinin kokoiset. Ei hevoselta voi vaatia aivan kaikkea, kaikessa pitää ottaa kaikki huomioon, ongelmat, vaarat tms.
Ratsastettaessa, jos joku tulee katsomaan sitä, niin usein jotkut ihmiset ajattelevat että on itsestään selvää, että hevonenkin huomaa/tietää että joku on katsomassa katsomossa.
Copy; Dawid Loudser ja lisenssi CC BY-NC-SA 2.0
Mutta voin kertoa, että ei pidä ajatella niin, koska ei hevonen välttämättä kiinnitä työskennellessään kaikkeen häiriötekijään. Se saattaa säpsähtää, kun lähestytään katsomoa jossa on ihminen katsomassa ja silloin se huomaa ihmisen.
Eli ei kaikkea pidä pitää itsestään selvänä. Että vaikka me olemmekin jo huomanneet hevosen, niin se ei välttämättä ole huomannut sinua.

Mutta, haluan myös muistuttaa, että ei pidä luottaa liikaa hevoseen, koska se voi aina säikähtää jotakin, esim. kiveä. Koskaan ei ihminen voi olla liian varovainen. Vaikka ainahan se on niin, että " ei minun hevoseni tee koskaan mitään pahaa eikä satuta ketään". Mutta miltä kantilta sitä katsotaan?
Jos vaikka talutat hevosta ja se säikähtää jotakin ja juoksee ylitsesi ja loukkaat pääsi. Mitä sitten sanotaan jos näin tapahtuu? Ei siitä silti voi syyttää hevosta!

Hevonen on kuitenkin kaikesta ihanuudesta huolimatta pakoeläin, säikähtäessään se lähtee juoksemaan tms.

Tästä postauksesta ei nyt aivan tullut sellainen kuin itse näin tämän päässäni, mutta menkööt nyt näinkin. Pakko vielä sanoa tähän loppuun, että kaikki esimerkkinä olleet jutut eivät ole minulle tapahtuneita. Vaikka kaikkea on saanut kokeakin hevosten kanssa niin upeita kuin vähän vähemmän upeita hetkiä.




20. helmikuuta 2015

Suomenhevonen

Tässä, kun olin tälläviikolla ratsastusterapiassa tutustumassa hevoseen josta tuli minun nimikko hevonen.

Se on iki-ihana Suomenhevostamma. Todella kaunis. Joskus ratsastus koulussa vihasin suomenhevosta, koska sen kanssa ei mikään tahtonut sujua. Mutta kaverillani oli suokki ja ihastuin siihen.

Nyt kun kävin katsomassa tätä tammaa, niin se rakkaus ja kunnioitus koko suomenhevos rotua kohtaan kasvoi. Vaikka jännitti ja ahdisti, niin silti se tunne kasvoi. Lisäksi kun hieman jännitän nykyisin muutenkin hevosia.
En uskaltanut taluttaa tammaa tarhasta talliin, joka ei ollut pitkä matka, vaikka omistaja vannotti että se on tosi kiltti eikä lähde menemään. Mutta silti.
Karsinaan kun mentiin niin se ahdisti ihan älyttömästi. Hevosen kanssa jota en tunne, ihmisen kanssa jota en ole nähnyt kovin montaa kertaa. Se oli jo jotain.

Mutta miksi suomenhevonen sytyttää?

On ehkä vaikea ajatella asioita eri kantilta, kun mietitään monia vuosia taaksepäin, miten arvokas hevonen kyseinen rotu oli.
Se auttoi maalla erilaisissa työtehtävissä,
oli sotaratsuina..

Suomenhevosesta on vaikka mihin! Ja vaikka kaikki kokemukseni ei ole tästä rodusta kovinkaan mukavia, niin jotenkin sen rauhallisuus tarttuu minuun. Miksi jännittää sellaisen rinnalla, jolla on viisas ja rauhallinen ja lempeä katse?
Jännitin aivan turhaan, mutta kaikki uusi aina jännittää - olipa kyse sitten mistä tahansa.

Suomenhevosen pään muodossakin on vain sitä jotain ja koko rakenne.. Vaikka ne ovatkin raskasrakenteisempia kuin arabi tai lämminverinen ravihevonen, niin silti.

Nykyisinkin niistä on moneen työhön, vaikka maalla koneet on ottaneet hevosten työt. 
Mutta, suomenhevonen toimii hyvin ravurina, ratsuna, vikellyksessä, terapiakäytössä.. Eli siis lähes kaikkeen mitä yleensäkään hevosien kanssa voidaan tehdä.

Pidän myös hurjasti Irlannincob, puoliveriset, islanninhevonen, suomenhevonen, shetlanninponi.. Onhan rotuja monia, ja monia rotuja joiden kanssa haluaisin päästä rennolle maastolenkille tai kentällä pyörimään.


Tuskin, tämä ketään juurikaan kiinnostaa, mutta minun oli pakko päästä kirjoittamaan jotain. Koska en kestä tätä oloa ja ajatuksia yms, joten yritän keksiä kaikkea muuta. Huomenna onkin serkun lapsen ristiäiset ja ne hieman jännittää.
Minä kun en ole mikään sellainen joka rakastaa olla kun on paaaaaljon ihmisiä ympärillä - ehei.

Minulla on ollut paljon ajatuksia postauksiksikin, mutta olen vain niin väsynyt etten ole jaksanut yhtäkään edes aloittaa. No, katsotaan sitten joskus.

13. helmikuuta 2015

Ystävä

Näin ystävänpäivän kunniaksi, jotakin ystäviin liittyvää. (Tiedän  postaus päivää aikaisemmin, mutta en tiedä muistaisinko tai jaksaisinko tehdä huomenna.)

Mitä ystävyys on?

Monilla ihmisillä on kavereita, joillakin ei ole useampaa kuin vain yksi. Mutta eihän se määrä, vaan se laatu. Ja tottahan se on että mieluummin on se yksi hyvä ystävä, kuin ei yhtään.

Ystävä hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, tai mitä et ole. Minun on sitä ollut erittäin vaikea uskoa koskaan, mutta olen ymmärtänyt sen asian nyt;
Olen arka ja hiljainen, en mikään papupata, ja pelkään vieraita ihmisiä - etenkin miehiä ja pelkään myöskin epäonnistuvani tyystin ystävänä. Uskallan nyt sanoa sen, että minulla on ystävä, ja hän on Heidi. Hän on seissyt vierelläni, kuunnellut, auttanut ja ollaan jopa itketty yhdessä. Pari riitaakin ollaan riidelty, mutta ne ovat jo mennyttä ja asiat on pystytty sopimaan.
Ai miksikö uskon jo hieman, että ystävä hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen? Siksi koska Heidi tietää asioistani, ja hän on auttanut muutamaan otteeseen minun saadessani paniikkikohtauksen, tai kun olen oikeasti tarvinnut vain ystävän halausta.
Ystävyys ei tarvitse sanoja. 




Ystävä ymmärtää myöskin, jos ei ole jutellut pitkään aikaan. Tai ainakin toivoisin, että ystäväni ymmärtää asian, koska en vain yksinkertaisesti ole jaksanut panostaa. Mutta pyrin siihen että juttelen vielä.


Ystävyys on myös luottamusta. Itse olen ainakin pyskinyt olemaan ystävälleni luotettava, vaikka olenkin tehnyt tavallaan ilkeitä asioita. Mutta tein ne vain ja ainoastaan siksi, ettei ystäväni joutuisi samaan tilanteeseen kanssani - joutua osastolle, kokea totaalinen burnout. Ja silloin sainkin hänet vihaiseksi, mutta nyt hän on sen jo ymmärtänyt aikoja sitten ja yhä olemme ystäviä ja toivottavasti olemme vielä pitkään.

"Ystävä on rinnallasi, tapahtuipa mitä tahansa. Hän tulee käymään, vaikka olet aivan "maassa" ja sinulla ei ole mitään annettavaa. Ystävä tietää, milloin häntä kipeimmin tarvitaan. Ystävällä on aikaa, eikä hänen tarvitse selitellä miksi ei voi tulla. Hän tulee!"

Ja jos vielä ajatelmien muodossa ilmaisen mitä ystävyys on minulle, niin tässä tulee muutama.

"Hyvä ystävä kävelee silloin sisään,
kun muu maailma kävelee ulos."



"Hyvä ystävä on kuin aspiriini
– se auttaa.
Hyvä ystävä on kuin nastarengas
– se ei petä.
Hyvä ystävä on kuin kaatosade
– se piristää.
Hyvä ystävä on kuin kesä
– se on aina yhtä odotettu.
Hyvä ystävä on kuin koti

– siitä ei voi koskaan luopua."


Lisäksi jaan tähän yhä laulun, joka oli täällä jo joskus aikaisemminkin. Ja siis videon olen itse tehnyt ja laulu kertoo ystävyydestä. Tunteita herättävä laulu, jonka opin ulkoa joskus laulaessani kuorossa.







Uskoin jo ala-asteella, että en voisi koskaan saada ystäviä. Olin erinlainen, en lähtenyt toisten leikkeihin mukaan, vietin aikani joko yksin tai sitten pienluokkalaisten kanssa, joita kiusattiin kovasti ja siitä lähti sitten kovenemaan se minunkin kiusaamiseni. 
Ylä-asteella kaikki paheni. Toivoin, että olisin päässyt vaihtamaan luokkaani toiseen, jossa oli kaverini, mutta ei. Vaikka sanoin, että koko minun luokkani kiusaa minua - ja se oli ihan kamalaa, välillä vain itkin koulussa ja raavin käteni auki.
Kyllä, olihan minulla silloin kaveri, mutta me ei vietetty välitunteja aina yhdessä. Opin olemaan yksin ja yrittänyt kestää kaiken mitä päälleni tuli.

Kuoroon päästyäni sain hetkeksi kavereita, kunnes eräs toinen kuorolainen tavallaan vei ne. Alkoi enemmän kiinnostaa pojat ja alkoholi joita kokeilivatkin. Minä kun en juonut koskaan kun olin ala-ikäinen, joten jäin kaikesta ulos. Vähitellen jokainen halusi viettää aikaa sen toisen ihmisen kanssa. Se oli minulle kamalaa, mutta oppisin siihen, että en ansaitse kavereita. Kukapa nyt haluaisi olla kaveri ihmisen kanssa, joka ei osannut olla kavereiden kanssa, ja oli hiljainen ja pelkäsi kaikkea. Niin, ei kukaan. Olin jo tavallaan antanut toisten ihmisien vain olla.

Sain todellisen ystävän, karvaisen loikkian. Eetu oli minulle kaikki kaikessa! Se oli kuin pieni koiranpentu, vaikka olikin kani. Seurasi minua ja se voi juosta pihalla vapaana eikä lähtenyt minnekään. Eetu kuunteli kaikki murheet ja nuoli kyyneleitäni pois kasvoiltani kun itkin. Ja siis itkin usein. Eetu oli minulle se kaikkein rakkain ja tuli vaikea hetki, kun minun piti lähteä opiskelemaan Kokemäelle enkä saanut ottaa Eetua mukaan. Mutta oppisin odottamaan sen kouluviikon ja viikonloppuna pääsin jälleen Eetulle höpöttämään murheeni. En edes kertonut niitä vanhemmilleni. Rakastin Eetua.

Mutta sitten eräässä One Life nuorten illoissa seurakunnalla, jossa  olin kuoron kanssa ja sinne tuli eräs tyttö, joka istui yksinään erillä toisista ja katseli vain hiljaa meidän touhujamme.
Näin hänessä jo heti paljon samaa kuin minussa. Kun kuulin, että häntäkin on kiusattu ja kun kuulin nimen...
Niin olin hiljaa mielessäni jopa toivonut saavani hänestä ystävän. Vaikka en uskonut asiaa, sillä miten muka olisin voinut saada kaverin, kun en uskalla katsoa toista päin tai puhua. Mutta siitä se lähti, istuttiin hetken siinä ja sitten.. 
Siitä se lähti. Eikä hänestä tullut kaverini. Hänestä tuli minun maailman parhain ystävä, kuin sisko. Meillä oli sama nimi, pidimme molemmat eläimistä.

Ja tämä henkilö, on yhä minun ystäväni. Vaikka minä olenkin ollut täysi idiootti ja olen viettänyt paljon aikaa yksin ja olen ollut osastolla.. Mutta silti. Tämä ystävä on ihminen, joka todella merkitsee minulle todella paljon.

Ja nyt tiedän mitä ystävyys on. En sitä tiennyt moneen pitkään vuoteen, mutta nyt sen tiedän. Ja en ikinä pyyhkisi edes meidän vastoinkäymisiäkään pois, koska nykyisin me voimme vain istua hiljaa ja nojata toisiimme ja silti hän tietää miltä tuntuu toisesta. Ja tämä ystävä on Heidi.

Jos en olisi tutustunut koskaan Heidiin, niin olisiko minulla mitään? Elämä olisi vain jatkunut ilman ystävää ja rakkaan Eetunikin jouduin lopettamaan, joten olisin ollut ihan yksin.

Tässä mietelmiäni ystävyydestä ja minun yksi monista tarinoistani. 

Muistakaa, että koskaan ei voi sanoa liikaa rakastavansa ystäväänsä! 

8. helmikuuta 2015

Jotenkin ei ole tää fiilis noussut mihinkään, vaikka kaikki on ollut tasapaksua. Kävin jopa Heidin kanssa perjantaina ja lauantaina vähän pidemmillä lenkeillä. Ja pakko myöntää, että se oli kivaa - pelattiin minä ja koirat vastaan Heidi lumisotaa yms. Ja oli tosi mukavaa. Mutta pakko myöskin sanoa, että sen jälkeen olin aivan puhkipoikki.

Perjantaina tosin otin "pienet" päikkärit kun pääsin osastolta.. Mutta silti väsyin. Huushollinikin näyttää aivan kuin joku pommi olisi räjähtänyt. Mutta kun.. En JAKSA!

Ärsyttää, kun minulle sanotaan miten minun pitäisi elää ja olla. On se kivaa, että joskus neuvotaan asioissa, mutta se että kokoajan joku törkkii nenäänsä toisen elämään..

Väsymyksestäkin useasti kaikki valittaa, että kun en edes viitsi. Mutta, tosiasiassa en vain jaksa. Syön kyllä lääkkeitä yms. mutta siltikin tuntuu etten jaksa. Jos ei olisi arkipäivisin mennä osastolle, niin taatusti nukkuisin tuon tuostakin pisin päivää - vaikka ei se nukkuminen auta tähän väsymykseen.

Miksi en voisi olla jo enkeli, joka lentelisi taivaalla kirkkaana tähtenä tms.? Ja kyllä, mietin sitä TODELLA usein.
niin, tai ainakin tähän asti