10. tammikuuta 2015

Do not worry be happy

Miksi et voi olla kuin muut? Miksi et voi olla iloinen? Miksi sun pitää olla NIIN äsky? Miten joku haluaisi olla tuollaisen kanssa?

Niin.. Kukapa haluaisi. Mutta miten voi olla iloinen, jos ei näe mitään ilon aiheita? Torstaina kun kävin Fysiatrin luona, niin tajusin miten paljon mua oikeesti pelottaa ja ahdistaa mennä sinne. Jo aamusta lähtien oli sellainen olo että nyt mä vaan itken. Taksiin päästyäni tajusin että ei voi enään perääntyä, ja itkua nieleskeltiin.. Mutta pääsin sinne odotushuoneeseen.. Ja sitten KABUM!

Tärinä alkoi, happi loppui. Olisin halunnut lähteä juoksemaan sieltä pois, mutta en voinut! En enään muistanut mistä olin tullut, suuntia oli liian monta. Tuntui kuin olisin vankilassa.. Tärinä vaan yltyi, kunnes se fysiatri viimeinkin huusi nimeäni. En edes tajunnut aluksi että se huusi minun nimeä.. Ja siellä huoneessa hän kysyikin että jännittääkö yms. Vastaukseni taisi olla vain joku ynähdys.. Mutta tiedättekö, sitten tuli puhetta koiristani ja näytin hänelle pari kuvaa niistä ja sitten hän näytti oman koiransa kuvan (Siis saman kuin itselläni - Mittelspitz ) ja sitten ei jännittänyt enään niin kovasti..
Paitsi kun piti riisuutua alusvaattesilleni - ei kiva! Tuska hiki tuli takaisin..

Ja vihdoin kun pääsin pois sieltä kamalasta huoneesta niin kuskini huomautti, että ehkä meidän pitäisi hieman istua ja juoda siitä odotustilasta kahvia tai jotain kun olin valkoinen kuin lakana. Mutta sanoin vain äkkiä että ei, haluan pois. Happi oikeasti oli vähissä.. Taksissa aloin vihdoin vähän saamaan henkeä ja kuskin kanssa saatiin juteltuakin paljon, joka on jo tosi paljon minulta..

Osastolle päästessäni takaisin, olin toisaalta helpottunut, mutta toisaalta halusin vain päästä kotiin.. Mutta en päässyt vaikka kuinka halusin - migreenistä huolimatta..

Kotiin päästyäni jo kotimatkalla tuli itku. Sitten pikaisesti koirat pihalle ja takaisin ja suoraan sänkyyn...

Koko viikko ollut aivan kamala, enkä tiedä oikein edes syytä. Tuntuu jopa että olen huono kaverikin, kun vain käperryn omaan huusholliini ja olen vain siellä..

Ihmiset monesti vain sanoo, että hienoa että olet jaksanut tulla tänne. Tai että ei sinusta ulospäin näe että olisi kamala olla, kun hymyilet ja olet vain..
Mutta ihmiset ei oikeasti käsitä sitä, miksi teen niin vaikka sisälläni tapahtuu kaikkea! Olen NIIN paljon saanut kärsiä siitäkin, että en ole jaksanut olla iloinen ja olen itkenyt kaikkien nähden. Siitä on vain yksinkertaisesti monet kerrat tullut vain ongelmia. Kaikesta rangaistaan. Osastollakin yritän olla kaikkea muuta kuin oikeasti olen, koska.. Tosiasiassa pelkään rangaistusta, äänen korotusta.. Tahdon välttää kaiken sen. Välillä en edes tiedä mikä on oikein tai väärin, koska aina siitä tulee jotain valittamista.

Odotan oikeastaan aina, että joku huutaa tai rankaisee minua tavalla tai toisella. Ja sama jos itken ja joku näkee, se on aivan jotain.. Käsittömän kamalaa ja alkaa enemmän ahdistamaan se kun joku näkee että itken.

Kammoan tavallaan jopa kylillä kävelyä. Ei minun tarvitse kuin nähdä muutama ylä-aste aikaisia tyyppejä niin jo sydän pamahtelee ulos. Tai joku ihan normaali ihminen kävelee ohi ja sitten yhtäkkiä nään että se onkin tyyliin minun pappani (joka on siis kuollut monta vuotta sitten).

Välillä jopa pelkään itseänikin! Onko se normaalia?

Ja jos ihan suoraan sanon, niin joku voi minun puolestani mennä maanantaina osastolle. Olen nyt jo ihan paniikissa, kun se toiminta muuttuu siellä ihan täysin ja paljon PALJON uusia ihmisiä. Tiedetään, pitää altistaa sille, mutta.. Eikö jo riitä tämä altistaminen? Taas liikaa kaikkea parin viikon sisällä, vaikka olihan tämäkin jo tiedossa, mutta siltikään se ei lohduta. Perjantaina olin helpottunut siitä, että vihdoin toinen omahoitajistani tuli sinne. Se pelasti sen aamun. Mutta onko ihan oikeasti pakko? Mitä jos lähden jonnekin honoluluun koirieni kanssa ja suljen puhelimen ja jätän sen vaikka kotiin niin sen avulla ei minua pystytä jäljittämään missä olen..

Voisin vain.. En tahdo jaksaa enään tätä kaikkea. Olen vain yksi älytön vellihousu! En sano mitä toivoisin taphtuvan, mutta osa sen ehkä pystyykin lukemaan "rivien välistä".

5. tammikuuta 2015

Anxiety



Tänään mä tajusin, että mua ahdistaa aivan sairaasti! Vatsassakin kiertää, ja syöminen on vieläkin vaikeampaa kuin se on ollut. Oikeestaan mun koko keho huutaaja mä vaan yritän kestää tän.
Tokihan mä voisin kertoa osastolla hoitajille, muttah..

Kun tajusin sen, että ahdistus on inan korkeammalla siellä. Nyt siellä on NIIIIN paljon uusia kasvoja, enkä tunne oloani todellakaan hyväksi. Oikeastaan tahtoisin vain käpertyä sielläkin johonkin nurkkaan ja olla siellä pienessä mytyssä, kuten peruskoulu aikoinakin istuin aina välitunneilla lattialla pienessä mytyssä ja huppu päässä. Tahtoisin myös huutaa, mutta sekään ei tuskin auttaisi tilannetta yhtään..

Ja jos joku  tulee lähelleni - liian lähelle jähmetyn. Voisin toki siirtyä, mutta en pysty. Tahtoisin puhua kaikista asioista, mutta sitten kun olisi tilaisuus avautua niin en pystykään. Tavallaan silloin minulla on joku järkyttävä paise enkä saa sanottua kaikkea.

Nyt vain olen yrittänyt siis kestää kaikkea ja estää sitä että alkaisin täristä. Vaikka pakkohan se on myöntää, että kyllä se tärinäkin tulee, mut joskus sitäkin on helppo peittää. Olen tainnutkin jollekin osastollakin sanoa, että minä olen aivan räjähdyspisteessä.

En uskalla mennä pimeällä edes lenkille - toki menen illalla vielä koirien kanssa pihalle, mutta en uskalla lähteä kovin kauas. Ja sitten se olo ja se kaikki fiilis kun menee yöllä tai päivällä ulos, ja olen oikeasti ihan 100% varma, että joku seuraa minua. Silloin mulla ei ole sellaista oloa jos liikun jonkun tutun kanssa, mutta aina kun olen yksin.

Kukaan ei edes ole tainnut koskaan uskoakaan, että kun minun silmissäni pyörii "elokuva" ja siinä aina tapahtuu jotain. Välillä tulee ihan pihallakin sellainen että nään auton ajavan yli, mutta todellisuudessa ei se ole vielä kertaakaan ajanut ylitseni. Vaikka onhan tällä paikkakunnalla ihmisillä tapana, että kun joku kävelee suojatiellä niin lisätään kaasua.. Kerran isäni sanoi kun kerroin läheltäpiti tilanteesta, että hyppää konepellille, vaikka se pysähtyisi just ja just  ennen törmäystä. Siitä kuulemma saattais joku oppia. En ole vain vielä toteuttanut sitä.
Myönnän kyllä senkin, että olen aina vain kävellyt suoraan tien yli mitään katsomatta, koska täällä kun tuntuu että ei koskaan pääse tien yli. Se on sitten voi voi jos osuu. Ei siinä paljoa menetä ketään mitään - paitsi se yliajaja.. Äsh.. Minkäs sille voi.

Miten saisi kuristavan olon loppumaan? En tiedä. En yksinkertaisesti vain tiedä. Vaikka olen yrittänyt kaikkea, tehdä jotain muuta tms. Mut ei ni ei..







3. tammikuuta 2015

Love horses and their importance to myself




Sain jostain inspiraation tehdä näitä. Tätä olin jo miettinyt viime vuoden lopussa, mutta en ole jaksanut. Ja pakko myöntää, että väsyttää edelleenkin ihan hirvittävästi, mutta yritän saada aikani kulumaan edes jotenkin. En ole mikään maailman paras kuvien muokkaaja yms. Mutta teenkin vain siksi että saisin tämän tylsän viikonlopun kulumaan edes jotenkin.

Ja nämä kuvat olen siis aivan itse ottanut, tai joku tuttavani, mutta kuvissa on ottajan nimi. Eli kuvat ovat luvallisia ja toivon, että kukaan ei ottaisi näitä käyttöön ilman lupaani.  Ja tekstit olen löytänyt eräästä kirjastani ja teksteissäkin on siis tekijän nimi. Ja kuvissa esiintyvät ihmisiltä on kysytty myöskin lupa julkaista - joissakin kuvissa olen itsekin.









Ja näitä ajattelin tekeväni useampinakin eri päivinä. Kaipa tapa se on tämäkin kertoa, mitä hevoset merkitsee minulle.

2. tammikuuta 2015

Suositus

Olen tässä nyt lukenut yhtä erittäin kiinnostavaa kirjaa, jota suosittelen kaikille lämpimästi.

Kirjan nimi on; Kun suljen silmäni
Kirjoittaja S. J. Watson
Kirjoitettu vuonna 2012

Watsonin esikoisteos Kun suljen silmäni syntyi kirjoittajakurssilla. Se on saanut mm. The Galaxy National Book Awardsin parhaan jännityskirjan palkinnon sekä The Crime Writer´s Associationin parhaan esikoiskirjan palkinnon. Romaanin käännösoikeudet on myyty 42 maahan, ja sitä on myyty jo lähes miljoona kappaletta.

Kirjoitan tähän nyt kirjan takakannen tekstin, jonka jälkeen kerron hieman itse.

" Jos et muista menneisyyttäsi, kuinka tiedät kuka olet ja kehen voit luottaa? Tervetuloa Christinen elämään.

Christine herää aamuisin vieraan miehen vierestä, joka sanoo olevansa hänen aviomiehensä. Hän kuulee olleensa onnettomuudessa, jonka seurauksena hänen aivonsa ovat vauritoituneet. Joka ilta kun hän nukahtaa, kuluneen päivän tapahtumat pyyhkiytyvät pois muistista.

Christine kirjoittaa päiväkirjaa selkiyttääkseen sirpaleista elämäänsä. Hän kirjaa muistiin kaikki tapahtumat - aviomiehensä Benin kanssa vietetyt hämmentävät aamut, salaiset tapaamiset tohtori Nashin kanssa, välähdykset menneestä. Christine joutuu rakentamaan muistonsa päivä päivältä uudestaan. Mitä lähemmäs totuutta hän pääsee, sitä uskomattomammalta se vaikuttaa."


Tuo kirja on hyvin mielenkiintoinen. Auto ajoi Christinen ylitse, hän selviytyi, mutta aivot tuhoutuivat. Hänen miehensä tuntuu salaavan paljon naisen menneisyydestä, eikä halua että tämä saa siitä mitään selville..

En ole vielä lukentút kirjaa aivan loppuun saakka, mutta se on niin mielenkiintoinen, että siihen uppoutuu ihan tyystin ja unohtaa kaiken muun ympäriltä.  Mutta upeasti kirjan päähenkilö saa selville menneisyydestään, vaikka se on todella raskasta hänelle.

1. tammikuuta 2015

Vuosi 2014

Vuosi 2014 ei ollut jälleen se ihanin vuosi. Ajattelin tehdä ensimmäistä kertaa katsaus postauksen tähän vuoteen ja luultavasti tämä on myös se viimeinenkin. Tiedä sitä sitten...


Tammikuu

- Olen saanut kokea paljon hyväksyntää rakkaan ensimmäisen koirani osalta. Kuten olen kirjoittanutkin tuolla fb:ssä; Miten mä rakastankaan tuota mun ikiomaa koiraani?! Jos alan rapsuttamaan sitä niin tämä ottaa etutassuillaan minusta kiinni etten vain lähde ja jätä tätä yksin.


- Kävimme pienen pähkäilyn jälkeen Heidin ja Sissin kanssa kävelemässä jäällä. Ja uskoakseni koko kylä kuuli kun liikuimme siellä. Kun siellä oli liukasta niin jokakerta vähän kiljahdettiin kun meinattiin kaatua. Ja Sissi tapansa mukaan katsoo - Mitä noi kaks TAAS sekoaa - ilmeellään.


- Pääsin kokemäellä opsikellessani töihin samaan aikaan kun olin koulussa. Parhain työpaikka ikinä oli Harjavallassa ja kaikenlisäksi se oli entinen työharjoittelupaikkani. Se oli ihana paikka, vaikka olotilani ei ollut missään suhteessa hyvä.













Helmikuu


- Koulussa pääsin/jouduin tekemään erittäin vaikeaan astiaan kukka-asetelman, joka näytti mielestäni aivan kamalalta ja taisi paljon ärräpäitäkin tulla. Mutta sain sen valmiiksi ja kaikki sanoivat pitävänsä siitä.






- Uskalsin lähteä kokeilemaan enemmän piirtäessäni varjostusta, vaikka en olekaan mikään hyvä piirtelemään, mutta teenkin sitä vain huvikseni..


- Vein ensimmäistä kertaa itse autoni katsastettavaksi, vaikka pyysin isää tulemaan mukaan. Auto pääsi kerrasta läpi.


- Yllätyin tyystin nähdessäni, että kotikaupungissani oli RATSUPOLIISEJA! Se oli ihan outoa, pikkuruinen kylä ja sellaset päässyt tänne. Käyvät kuulemma kerran vuodessa täällä ja nyt vasta minäkin sain sen nähdä.






- Olin erään ystäväni Annan kanssa Turussa eräässä hengellisessä tapahtumassa jossa sain tuntea ihan oikeasti Isän voiman.








Maaliskuu


- Saimme koulussa koulukaverin kanssa tylsyyttämme päähänpiston ja ajoin Porin yyteriin. Ja kaverini entinen koira Kielo oli mukana. Pari huikkaakin taisi ottaa, ja osasimme melkein jopa eksyä yyterissä.



- Sain tietää, että Kokemäellä on VANHA riippusilta jota sitten menimme yllämainitsemani koulukaverin kanssa katsomaan. Ja samalla reissulla sain auton pohjan osumaan kiveen ja takavalon rikki..



- Pääsin jotenkin ihmeellisesti koulussa kasvitentistä läpi, vaikka en oikeasti osannut kuin yhden tai kaksi kasvia.. Ja tentissä piti siis tunnistaa kasvi, suomeksi ja latinaksi. Vaikeaa!




- Pääsin elämäni ensimmäistä kertaa tutustumaan ihan oikeaan arabiin! Ja voi miten ihania ne ovatkaan.!



- Sain töitä. Kausityötekijänä hautausmaalla.


- Elämäni ensimmäinen asuntohakemus lähetetty.


- Oloni huononi huomattavasti enemmän.




Huhtikuu


- Tehtiin lenkkejä Heidin ja Sissin kanssa, sekä uskon voivani sanoa, että Sissi piristi myös ystävääni sen hölmöydellään.


- Valmistuin lopullisesti kokemäeltä. Saaden paperit puutarhatuotannosta sekä kukka- ja puutarhakauppa puolesta. Oli todella raskas päivä, jota en ole pystynyt vieläkään käsittelemään. Kokemäki oli upea paikka opiskella ja koulutusohjaaja oli aivan ihana..


- Olin JÄLLEEN osastolla, jossa oloni vain paheni entisestään


Toukokuu


- Kausityöni alkoi.


- Tehtiin vanhempieni kanssa parit metallihohtoiset 1000:n palan palapelin. Valmiina ne pääsivätkin tauluiksi.









- Oltiin Sissin kanssa ensimmäisissä virallisissa näyttelyissä. Jännitystä taisi olla molemmilla - itse valvoin edeltävän yön. Mutta Sissi sai tulokseksi H:n







- Sain noutaa uuden asuntoni avaimet. Vuokra-asunto. Ja muutto hommat alkoi saman tien.

















Kesäkuu





- Asuin nyt omassa asunnossani. Joka oli erittäin ahdistavaa.


- Töissä minulla oli söpö ja ihana työkaveri jota säikähdin tolkuttomasti!






Heinäkuu


- Kävimme erään ihmisen kanssa paljon ajelulla ja oli upeaa nähdä jotain ihanaa vaihtelua.


- Mieli oli aivan maassa, paljon erinäisiä itsetuhoisia ajatuksia tavallista enemmän.



Elokuu


- Täytin tasavuosia, joita ei erityisemmin juhlittu. Ja harmittelin, että eräs sukulainen ei enään ollutkaan tekemisissä kanssamme.



- Sissi sai kaksi aivan ihanaa pentua. Poika painoi syntyessään 350g ja tyttö 300g.



- Olin elämäni ensimmäistä kertaa katsomassa livenä raveja. Pohjoismaiden mestaruus raveja. Ja näin miten hevonen voi kuolla kesken kisan. Tuo päivä sai olon hetkeksi paremmaksi.


- Pohtisin kumpi Sissin pennuista tulisi kotiini; Hulivili vai Hiluliina?


- Kävin kasvattajan luona katsomassa Sissiä ja lapsosia. Ne olivat aivan ihania ja vanhempanikin piti pentuja sylissä. Sissi esitteli kauhean innoissaan pienokaisia.



Syyskuu


- Töissä alkoi olla aamuisin todella kylmä.


- Haimme vanhempieni kanssa Sissin ja Hiluliinan - eli tutummin vain Helmi - kotiin. Matkalla poikkesimme myös erään äidin puolen sukulaisen luona.


- Kaikki halusivat heti nähdä Helmin. Olihan se ihan kivaa, mutta itseäni se kaikki alku hälinä vain väsytti suunnattomasti. Ja hoitajani kanssa puhuimme jos sanoisinkin joskus ei jollekin.


- Totuttelin jälleen tuohon pissatus rumbaan ja sanomalehtien keräilyyn.


- Sairaslomailuni alkoin ensin pienissä pätkissä.





Lokakuu


- Käytiin paljon koirien kanssa porukoilla.


- Olin yksin auttamassa erästä ihmistä matkaratsastuskisoissa. Ensimmäinen kertani. Ja olin aivan kauhuissani; Paljon ihmisiä kaikkialla, en tuntenut ihmistä (tavannut vain parikertaa) jonka kanssa lähdin kisoihin. Mutta se oli upein ja ihanin päivä. Apri oli niin mahtava kokoajan, olo oli tosi surkea ennen kisoja mutta sen jälkeen jaksoin hymyillä pari päivää.

"Vitsi mikä päivä! Aivan yli-ihana. Ja päihitin taas itseni! Vitsit, voisin hyppiä tasajalkaa, mutta ehkä jätän sen huomiseksi. Riittää iloa taas pitkäksi aikaa. Ja huomenna hakemaan rakkaat lapsukaiset takaisin kotiin hoidosta. ^^"


- Sain kokea outoja fiiliksiä siitä, kun joku kehui minua kun olin matkaratsastuskisoissa mukana auttamassa. Itse en osannut ottaa juurikaan vastaan mitään positiivista - odotin kokoajan jotain aivan muuta.


- Pääsin jälleen leireilemään lastenleireille. Siellä oli niin mahtava fiilis, kun siellä voin olla vain minä eikä tarvitse esittää mitään. Ne ohjaajat tietää paljon minusta, mutta silti he ottavat minut leireille mukaan mikä on tosi ihanaa, koska siellä en esitä ketään muuta ja voin jutella lasten kanssa ja leikkiä.


- Lamppuja ei ollut vieläkään saatu kattoon kun kaikki tarvittava oli entinen asukas vienyt katosta, joten elelin kynttilän valon avulla.





















Marraskuu


- Sain jostain ihmeellistä voimaa ja jaksoin itse tehdä joulukortteja. Se vei kyllä paljon energiaa, koska ei muutenkaan ollut kovin hyvä olo - itsetuhoistuutta yms.


- Menin jälleen osastolle, mutta ONNEKSENI eri osastolle kuin edellisillä kerroilla.


- Sain tietää erään todella surullisen uutisen, joka veti maton altani. Erittäin rakas ja tärkeä - aivan kuin oltaisi oltu sisaruksia tms. että tämä kuoli. Ihminen jonka kanssa olin siellä tapahtumassa jossa koin Isän voiman ja rakkauden. Ihminen jota rakastin erittäin paljon.


"Tää on päivä jota en halunnut, enkä edes toivonut. Miten tästä pystyy selviimään. Olit aina mun tukena, nauratit, sain viettää ihanaa aikaa kanssasi, sain tuntea kelpaavani jollekin, olit ja olet yhä edelleen ihminen joka on minun esikuvani. Teit musta ehjemmän, mutta nyt.. Et ole täällä enää kanssani, auttamassa ja tukemassa.. Miksi en ymmärtänyt tilannetta, olisinko voinut tehdä jotain toisin? Mä en pärjää ilman sinua, ihan oikeasti, sinua aidompaa ja ihanimpaa aikuista ei ole olemassa. En kerinnyt sanomaan sinulle, että rakastin sinua, mutta olen aina rakastanut sinua rakas ystäväni.. Aina kaikkein rakkaimmat lähtevät ensin. Voimia omaisille! Ja ehkä me tavataan vielä jonain päivänä, rakas Anna voi olisitpa täällä, kai Tää itku loppuu joskus, mutta rakkaus tärkeään ystävääni pysyy ikuisesti.."


- Yö unet jäi vähälle.


- Mieliala laski roimasti ja elämisen halukin katosi






Ja ihminen joka on nyt
lopullisesti poissa.




- Helmi täytti 4kk.


- Yritin todella kovasti olla iloinen siitä, että minun ei tarvinnut olla yksin kotona vaan oli koirat. Mutta koiratkaan ei tuonut lohtua jota ne aina ennen antoi. Olin kokoajan koirille ja kaikelle vihainen. Aloin tiuskia ihmisille, vaikka en oikeasti haluaisi. Se vain tulee.


- Hakkaan mielelläni seinää. Itsetuhoisuus erittäin voimakasta.



Joulukuu


- Tuli vihdoin lunta. Oli valoisampaa ja koirat olivat todella innoissaan. Niitä katsellessa se naurukin tuli, vaikka tuntui, että olisin vain halunnut itkeä.


- Sain tallipaikan, jossa saan käydä hoitamassa ja rapsuttelemassa kahta iki ihanaa hevosta; Apri ja Snille. Tallitöitä unohtamatta. Jokainen kerta tallilla on vähän erinlainen ja jätän tavallaan kaiken muun pois ja keskityn täysin hevosiin ja niiden antamiin vähän vähemmän kuiviin suukkoihin.





- Vuosi vaihtui. Vaikkakin en ollut lainkaan juhla tuulella, miten olisin voinut? Ystäväni on poissa. Ja sitten tuli mietittyä erittäin rakasta isoisääni, joka on myöskin poissa.


Mutta jos nyt näistä viimeisistä kuukausista pitäisi sanoa jotain hyvääkin, niin ONNEKSI osasto on nyt ollut tukena. Vaikea uskoa, että sanon noin, koska edelliset osastokokemukset ei ole mitään kovin mukavia, joista onkin pari postausta jo aikaisemmin tullut.



Aloitin tämän blogin pitämisen vuonna 2012 ja siitä asti olen kirjoitellut tänne enemmän tai vähemmän - kaikki riippuu että miten jaksan. On kuukausia kun en jaksa yhtään kirjoittaa ja koko blogi ahdistaa, kun taas välillä on eri olo.


Luetuimpia postauksia ovatkin: Vallan taistelua, Olen pahoillani, Ajatuksia ja pohdintoja, Pelkoa ja ahdistusta, My day, Auta mua! En selviäkään elämästä! , Maailmassa pienelläkin asialla voi olla suuri merkitys toiselle, Oloa ja eloa, Bad girl forever, Pohdintoja elämästä, Circle of life, Sana helinää ja The sinful world and we people.


Minulla olisi paljon asiaa joita haluaisin kirjoittaa, mutta se vaatii kuitenkin paljon minulta, mutta katsotaan josko saisin ne joskus jopa tehtyä.