Mua ärsyttää suunnattomasti, jos joku ihminen sanoo, etten ota vastuuta teoistani! Mitä on vastuun ottaminen?
Jos se ei ole tätä mitä olen tehnyt:
Olen mennyt työharjoitteluun, vaikka ei olisi joka aamu kiinnostanut tippaakaan. Olen siivonnut Sissi sonnat ja pissit asuntolasta kun se hermostui jäädessään yksin. Olen hoitanut pieniä lapsia jopa yöllä YKSIN. Olen puuttunut jonkun ihmisen kiusaamiseen. Olen ottanut syyt niskoilleni, kun joku muu ei ole niitä ottanut vaikka en olisi itse tehnyt mitään.
Joten mitä on vastuun ottaminen?!
Ja anteeksi nyt ihan hirveän paljon teille kaikille, joita ei vois KETTUAKAAN kiinnostaa mun elämä, ni voit ihan hyvin häipyy mun elämästä! Mä en voi sille mitää, et en voi kovin hyvin, ja et valitan jos jokin asia on hullusti ja jos en pysty irroittautumaan jostakin jutusta vaikka siellä ei ole hyvä olla. Anteeksi!
Anteeksi, että olen ihminen, jota on kohdeltu kaikintavoin. Anteeksi jopa siitä, että olen sairas! Anteeksi jopa siitä, että en osaa aina vastata kysymyksiin niin kuin toivoisitte. Minä EN pysty/halua päättää mistään asioista, joten miksi edes kysyä jotain sellaista!?
Mä yritän selvitä tästä elämästä ees jotenkuten, ni miks sit joku am. ihminen esim. dissaa jotain mitä mun päässä liikkuu?! En voi sille mitään, että en ole normaali ja en ajattele niin kuin monet minun ikäiset!
Mä oon vaan mä, joten miks haluut et muuttuisin?! Mä en pysty muuttumaan, joten sä varmaan pystyt hyväksymään sen. Jos et, ni häivy oikeesti mun elämästä. Kyllä mä pärjään yksinkin
22. kesäkuuta 2013
Tämän ei pitäisi tapahtua! Lepää rauhassa
(Tapahtunut 18.-19.6.2013. Toivon, että jaksatte lukea pitkän tekstin. Jakakaa tätä eteenpäin! Ei anneta tapauksen unohtua: näin ei saa käydä enää yhdellekään viattomalle eläimelle - tai ostajalle.)
18.6.2013 selasimme ystäväni kanssa netistä myyntikoiria. Huomasimme ilmoituksen parin kuukauden ikäisestä saksanpaimenkoiraneidistä. Jokin ilmoituksessa vain kolahti. Ystäväni soitti, ja he juttelivat myyjän kanssa pitkään. Myyjä kyseli, millaiseen paikkaan pentu pääsisi ja ystäväni kertoi niin hyvin kuin osasi englanniksi vain kertoa. Myyjä vaikutti innostuneelta, mutta sanoi, että oli muitakin kiinnostuneita. Toinen perhe olisi tulossa katsomaan pentua kuuden aikaan illalla. Kello oli silloin vasta vähän vaille kaksitoista päivällä, ja ystäväni sanoi, että lähtisimme heti tulemaan ja olisimme paikalla vajaan tunnin päästä.
Saavuimme myyjän luo. Puutalo, oma piha ja puutarha. Lasten leluja siellä täällä, hieman pitkäksi venähtänyt nurmikko. Takapihalta luoksemme saapui mies kummastunut ilme kasvoillaan. Ei kuulemma tiennyt, että olimme tulossa. Emme muka olleet sopineet tapaamista. Suostui kuitenkin näyttämään koiran meille.
Siellä se oli. Takapihalla auringonpaahteessa. Ilman vettä. Pitkän narun jatkona. Mies nappasi koiran mukaansa ja pyysi meitä sisälle. Siellä pentu sai ruokaa. Makkaraa ja muroja lautaselle. Vettä ei näkynyt vieläkään. Kun pentu oli syönyt, siirryimme kaikki olohuoneeseen.
Ruuasta piristynyt pentu hyppi ja loikki sinne tänne, esitteli meille muutamia lelujaan ja haukkasi ohimennen kädestä - niin kuin pentukoirat tekevät terävillä naskaleillaan. Ystäväni sai verta vuotavia haavoja, mutta se ei haitannut. Pentu oli suloinen. Hieman reppana pitkine honteloine koipineen ja suurine kysyvine silmineen.
Miehen mielestä pentu riehui liikaa. Se sidottiin lyhyellä narulla seinään kiinni. Ei vettä edelleenkään tarjolla. Mies selitti, että koira oli liian villi, ja että sitä pitäisi komentaa ihan kunnolla. Se pitäisi jättää rauhoittumaan. Loimme ystäväni kanssa tietäviä katseita. Ei tarvittu sanoja. Pentu oli saatava pois täältä - hinnalla millä hyvänsä.
Pyysimme saada nähdä koiran rokotustodistuksen. Saimme käteemme passin, josta selvisi, että koira oli tuontikoira. Passiin merkattu syntymäaika ei ollut se, minkä mies oli meille sanonut. Tarina alkoi rakoilla. Koira oli vasta parin kuukauden ikäinen. Silti se oli kuulemma ollut perheellä jo useamman viikon. Tässä ajassa perhe oli kyllästynyt koiran vilkkauteen ja jatkuvaan pureskeluun. Rokotukset näyttivät epämääräisiltä, tai oikeastaan tarkemmin sanottuna, niitä ei ollut. Kukaan muu ei ollut soittanut koirasta, vaikka mies oli puhunut muistakin kiinnostuneista ihmisistä.
Sitten alettiin keskustella hinnasta. Myyjä ei aikonut laskea sitä. Ystäväni sanoi maksavansa koirasta nyt puolet ja loput kuukauden kuluttua. Tekisimme kaupasta kunnon sopimukset. Mies suostui. Sanoi vielä, että olisi voinut pudottaa hintaa, mutta vaimo ei antaisi siihen lupaa.
Näillä puheilla lähdimme nostamaan rahaa. Matkalla kävimme ostamassa koiralle vettä ja ruokaa ja soitimme eläinlääkärille. Toisimme sinne koiranpennun, jonka rokotuksissa oli jotain hämärää. Emme saaneet varsinaista aikaa, mutta eläinlääkäri lupasi tarkistaa passin jossain välissä. Siinä vaiheessa murehdin vielä koiran likaisia korvia ja surullisia silmiä.
Palasimme talolle. Koira oli edelleen sidottuna seinään. Hihna oli kiertynyt sen etutassujen ympärille niin, ettei se päässyt ylös. Mies halusi ottaa kuvia koirasta ja pienestä lapsestaan. Sanoi, että nyt oli hyvä hetki, kun koira ei päässyt hyppimään. Kuvat otettiin, mutta hihnaa ei irrotettu etutassuista. Sanoimme haluavamme koiran syliimme.
Kauppakirjaa alettiin väsäämään. Vaimo oli ilmestynyt jostain paikalle. Kysyimme hinnasta, suostuisiko hän jonkinlaiseen alennukseen. Ei kuulemma, sillä mies oli sen ajat sitten päättänyt. Nainen tarjosi meille kynää ja paperia, voisimme kirjoittaa siihen tärkeimmät asiat kauppaa koskien. Vaadimme saada tehdä sopimuksen tietokoneella. Ajokortit kaivettiin esiin. Nainen ei muistanut, miten miehen nimi kirjoitetaan.
Emme tienneet silloin, että se printattu paperinpalanen tilinumeroineen, päivämäärineen ja henkilötietoineen koituisi myöhemmin pelastukseksemme. Epäilyksistämme huolimatta se tuntui vielä silloin liioitellulta ja dramaattiselta. Kun paperit sitten oli allekirjoitettu, nainen kysyi, millaiseen kotiin koira pääsisi.
Koira kainalossamme kiipesimme autoon. Perhe ei hyvästellyt sitä mitenkään, ei toivottanut hyvää jatkoa. "Jumalan siunasta", olivat miehen viimeiset sanat.
Ennen eläinlääkärille menoa pissatimme ja juotimme pennun. Se joi, joi, joi aina vaan. Se nuoli vielä viimeiset pisaratkin. Sen jälkeen astelimme alakertaan eläinlääkärin luo.
Odotustilassa pentu oli rauhaton. Se haukahteli, vinkui ja kiskoi joka paikkaan. Ulko-ovi aukesi ja viereemme istahti mies, jolla oli kissa kantokopassaan. Parantumaton sairaus, viimeinen matka. Niin mies kertoi. Siinä vaiheessa ajattelin, miten hullua elämä onkaan. Siinä, vierekkäin eläinlääkärin odotustilassa, kaksi nelijalkaista: toisen matka loppusuoralla, toisen vasta aluillaan.
Voi miten väärässä olinkaan. Tässä vaiheessa emme vielä tienneet, että aivan kohta, seuraavan tunnin sisällä, kissa ja koira molemmat matkaisivat pois luotamme. Peräkanaa, kissa kivuttomasti ja arvokkaasti astellen, koiranpentu perässä honteloine koipineen ja suurine tassuineen hoippuen.
Eläinlääkäri tuli vilkaisemaan passia. Nainen selasi sitä edestakaisin. Sivut olivat liian valkoisia. Liian tyhjiä. Hän pyysi meitä täyttämään esitietolomakkeen. Tässä saattaisi nyt kestää.
Kissa omistajineen pyydettiin sisään. Kurkkua kuristi.
Hetken päästä mies tuli takaisin. Kantokopasta pilkotti musta muovipussi. Kyyneleet virtasivat kaikkien poskilla. Toivotimme miehelle jaksamista ja voimia, hän taas meille onnea uuden perheenjäsenen kanssa. Ja sitä onnea olisimme todellakin tarvinneet. Puoli tuntia myöhemmin mekin nimittäin olisimme samassa tilanteessa, silmät itkusta turvonneina. Me vain emme saisi pienen koiran ruumista mukaamme. Me emme koskaan pääsisi hautaamaan sitä tai sanomaan edes kunnolla hyvästejä. Emme kertomaan, miten pahoillamme kaikesta olimme ja miten olisimme tehneet mitä tahansa muuta sen eteen, jos se vain olisi ollut mahdollista.
Miten lyhyessä ajassa eläimeen voikaan kiintyä.
Meidät kutsuttiin sisään huoneeseen. Koiralla ei ollut rokotuksia. Ei ainuttakaan. Passissa olevat tarrat olivat peräisin punkkilääkkeestä. Entäs rabies-rokote, yritimme vielä. Epätoivo kuulsi läpi kummankin äänestä. Eläinlääkäri pyöritteli päätään. Silloin me molemmat tiesimme. Ei olisi vaihtoehtoja.
Rintaan sattui. Oli vaikea hengittää. Ja kaiken tämän kaaoksen keskellä nukkui pieni pehmeäturkkinen koiralapsi. Ensimmäistä kertaa koko päivänä se nukkui rauhallisesti ja luottavaisesti. Voi kumpa se saisi lähteä siitä, jatkaa vain uniaan. Kumpa sitä ei tarvitsisi enää herättää.
Eläinsuojeluvalvoja saapui. Kertoi faktoja, vastasi ymmärtäväisesti kysymyksiimme. Vierailimme Eviran sivuilla ja selvitimme asioita. Esiin nousi pelko mahdollisesta raivotautitartunnasta, sehän oli purrut naskaleillaan reikiä käsiimme. Olo oli turta. Nappasin sanoja sieltä täältä. Väärennetty passi. Liian nuori koira. Pentutehtailu. Ruumiin lähettäminen Eviralle tutkittavaksi.
Kasa ruskeita pahvilaatikoita tuotiin huoneeseen. Mahtuisi varmasti tuohon pienimpään.
Tuli aika saattaa pentu ikiuneen. Kaikki kävi niin äkkiä. Olisi tehnyt mieli huutaa, mutta ääntä ei tullut. Olisin halunnut vielä haudata kasvoni pennun pehmoiseen turkkiin ja kertoa sille, että nyt se pääsee parempaan paikkaan. Paikkaan, jossa sitä odottaa moni muu rakas koiruutemme. Ne kyllä pitäisivät pienestä huolen. Se ajatus auttoi edes vähän.
Itseään on niin helppo syyttää. Olisi pitänyt vierailla Eviran sivuilla ennen ostopäätöstä. Olisi pitänyt ymmärtää jotain siitä romaniankielisestä passista. Olisi pitänyt soittaa eläinsuojeluun heti, vaikka lopputulos olisi siltikin ollut sama..
Mutta silti.. Olisimmeko tehneet mitään toisin? Vaikka olimme tajunneet, että myyjissä ja koko jutussa oli jotain hämärää, emme silti halunneet jättää pentua sinne enää hetkeksikään. Vaikka epäilimme rokotuksia, otimme koiran silti mukaamme. Kuiskimme kauniita sanoja sen suuriin korviin ja lupasimme sille paremman elämän. Sen lupauksen me todella pidimme - tosin täysin eri tavalla, kuin mitä olimme ystäväni kanssa alunperin ajatelleet. Ei tullut koirapuistoreissuja, ei uimista meressä, ei koiraystäviä. Tuli vain ikiuni ja jäähyväiset. Ja pieni toivo sydämiin siitä, että se löytäisi rakkaat enkelikoiramme ja kertoisi niille terveisiä.
Kiitos eläinlääkäreille, eläinsuojelulle ja poliiseille. Kiitos, että otitte tapauksemme omaksenne. Kuuntelitte, selititte ja ymmärsitte. Kiukkumme, vihamme ja suuren surumme. Kiitos.
Lepää rauhassa, Sherie.
(Koko tapauksen ajan saimme apua poliisilta ja eläinsuojelulta. Heidän neuvojensa ja kauppakirjamme ansiosta ystäväni sai rahansa takaisin - myös lopetusrahan. Sen suhteen ei ollut mitään epäselvyyksiä, ja asia on osaltamme loppuun käsitelty. Tärkeää kuitenkin oli, että kaikesta huolimatta veimme asian loppuun saakka:olimme heti yhteydessä viranomaisiin jne.
Kaiken jälkeen kysyimme myyjältä, miten koira oli tullut Suomeen. Autokyydillä kuulemma, monen maan kautta. Yhdelläkään rajalla ketään ei ollut kiinnostanut. Lisäksi he olivat muka soittaneet Suomen Tulliin, josta heidän mukaansa oli sanottu, ettei koira tarvitsisi rokotteita ja että kaikki olisi hyvin. Uskokoon ken haluaa.)
Tätä tarinaa saa jakaa, ja olisi suotavaakin! Olen tämän ottanut täältä: http://doo-ooris.blogspot.fi/2013/06/kun-kaikki-kaantyi-paalaelleen.html?showComment=1371836021663#c5002897759851544867
Tapahtuma on järkyttävä ja tälläiset pitäisi saada loppumaan! Toivon, että juuri sinä jaat tämän tarinan eteenpäin, sillä tämä on totta ja juuri hiljattain tapahtunutta
18.6.2013 selasimme ystäväni kanssa netistä myyntikoiria. Huomasimme ilmoituksen parin kuukauden ikäisestä saksanpaimenkoiraneidistä. Jokin ilmoituksessa vain kolahti. Ystäväni soitti, ja he juttelivat myyjän kanssa pitkään. Myyjä kyseli, millaiseen paikkaan pentu pääsisi ja ystäväni kertoi niin hyvin kuin osasi englanniksi vain kertoa. Myyjä vaikutti innostuneelta, mutta sanoi, että oli muitakin kiinnostuneita. Toinen perhe olisi tulossa katsomaan pentua kuuden aikaan illalla. Kello oli silloin vasta vähän vaille kaksitoista päivällä, ja ystäväni sanoi, että lähtisimme heti tulemaan ja olisimme paikalla vajaan tunnin päästä.
Saavuimme myyjän luo. Puutalo, oma piha ja puutarha. Lasten leluja siellä täällä, hieman pitkäksi venähtänyt nurmikko. Takapihalta luoksemme saapui mies kummastunut ilme kasvoillaan. Ei kuulemma tiennyt, että olimme tulossa. Emme muka olleet sopineet tapaamista. Suostui kuitenkin näyttämään koiran meille.
Siellä se oli. Takapihalla auringonpaahteessa. Ilman vettä. Pitkän narun jatkona. Mies nappasi koiran mukaansa ja pyysi meitä sisälle. Siellä pentu sai ruokaa. Makkaraa ja muroja lautaselle. Vettä ei näkynyt vieläkään. Kun pentu oli syönyt, siirryimme kaikki olohuoneeseen.
Ruuasta piristynyt pentu hyppi ja loikki sinne tänne, esitteli meille muutamia lelujaan ja haukkasi ohimennen kädestä - niin kuin pentukoirat tekevät terävillä naskaleillaan. Ystäväni sai verta vuotavia haavoja, mutta se ei haitannut. Pentu oli suloinen. Hieman reppana pitkine honteloine koipineen ja suurine kysyvine silmineen.
Miehen mielestä pentu riehui liikaa. Se sidottiin lyhyellä narulla seinään kiinni. Ei vettä edelleenkään tarjolla. Mies selitti, että koira oli liian villi, ja että sitä pitäisi komentaa ihan kunnolla. Se pitäisi jättää rauhoittumaan. Loimme ystäväni kanssa tietäviä katseita. Ei tarvittu sanoja. Pentu oli saatava pois täältä - hinnalla millä hyvänsä.
Pyysimme saada nähdä koiran rokotustodistuksen. Saimme käteemme passin, josta selvisi, että koira oli tuontikoira. Passiin merkattu syntymäaika ei ollut se, minkä mies oli meille sanonut. Tarina alkoi rakoilla. Koira oli vasta parin kuukauden ikäinen. Silti se oli kuulemma ollut perheellä jo useamman viikon. Tässä ajassa perhe oli kyllästynyt koiran vilkkauteen ja jatkuvaan pureskeluun. Rokotukset näyttivät epämääräisiltä, tai oikeastaan tarkemmin sanottuna, niitä ei ollut. Kukaan muu ei ollut soittanut koirasta, vaikka mies oli puhunut muistakin kiinnostuneista ihmisistä.
Sitten alettiin keskustella hinnasta. Myyjä ei aikonut laskea sitä. Ystäväni sanoi maksavansa koirasta nyt puolet ja loput kuukauden kuluttua. Tekisimme kaupasta kunnon sopimukset. Mies suostui. Sanoi vielä, että olisi voinut pudottaa hintaa, mutta vaimo ei antaisi siihen lupaa.
Näillä puheilla lähdimme nostamaan rahaa. Matkalla kävimme ostamassa koiralle vettä ja ruokaa ja soitimme eläinlääkärille. Toisimme sinne koiranpennun, jonka rokotuksissa oli jotain hämärää. Emme saaneet varsinaista aikaa, mutta eläinlääkäri lupasi tarkistaa passin jossain välissä. Siinä vaiheessa murehdin vielä koiran likaisia korvia ja surullisia silmiä.
Palasimme talolle. Koira oli edelleen sidottuna seinään. Hihna oli kiertynyt sen etutassujen ympärille niin, ettei se päässyt ylös. Mies halusi ottaa kuvia koirasta ja pienestä lapsestaan. Sanoi, että nyt oli hyvä hetki, kun koira ei päässyt hyppimään. Kuvat otettiin, mutta hihnaa ei irrotettu etutassuista. Sanoimme haluavamme koiran syliimme.
Kauppakirjaa alettiin väsäämään. Vaimo oli ilmestynyt jostain paikalle. Kysyimme hinnasta, suostuisiko hän jonkinlaiseen alennukseen. Ei kuulemma, sillä mies oli sen ajat sitten päättänyt. Nainen tarjosi meille kynää ja paperia, voisimme kirjoittaa siihen tärkeimmät asiat kauppaa koskien. Vaadimme saada tehdä sopimuksen tietokoneella. Ajokortit kaivettiin esiin. Nainen ei muistanut, miten miehen nimi kirjoitetaan.
Emme tienneet silloin, että se printattu paperinpalanen tilinumeroineen, päivämäärineen ja henkilötietoineen koituisi myöhemmin pelastukseksemme. Epäilyksistämme huolimatta se tuntui vielä silloin liioitellulta ja dramaattiselta. Kun paperit sitten oli allekirjoitettu, nainen kysyi, millaiseen kotiin koira pääsisi.
Koira kainalossamme kiipesimme autoon. Perhe ei hyvästellyt sitä mitenkään, ei toivottanut hyvää jatkoa. "Jumalan siunasta", olivat miehen viimeiset sanat.
Ennen eläinlääkärille menoa pissatimme ja juotimme pennun. Se joi, joi, joi aina vaan. Se nuoli vielä viimeiset pisaratkin. Sen jälkeen astelimme alakertaan eläinlääkärin luo.
Odotustilassa pentu oli rauhaton. Se haukahteli, vinkui ja kiskoi joka paikkaan. Ulko-ovi aukesi ja viereemme istahti mies, jolla oli kissa kantokopassaan. Parantumaton sairaus, viimeinen matka. Niin mies kertoi. Siinä vaiheessa ajattelin, miten hullua elämä onkaan. Siinä, vierekkäin eläinlääkärin odotustilassa, kaksi nelijalkaista: toisen matka loppusuoralla, toisen vasta aluillaan.
Voi miten väärässä olinkaan. Tässä vaiheessa emme vielä tienneet, että aivan kohta, seuraavan tunnin sisällä, kissa ja koira molemmat matkaisivat pois luotamme. Peräkanaa, kissa kivuttomasti ja arvokkaasti astellen, koiranpentu perässä honteloine koipineen ja suurine tassuineen hoippuen.
Eläinlääkäri tuli vilkaisemaan passia. Nainen selasi sitä edestakaisin. Sivut olivat liian valkoisia. Liian tyhjiä. Hän pyysi meitä täyttämään esitietolomakkeen. Tässä saattaisi nyt kestää.
Kissa omistajineen pyydettiin sisään. Kurkkua kuristi.
Hetken päästä mies tuli takaisin. Kantokopasta pilkotti musta muovipussi. Kyyneleet virtasivat kaikkien poskilla. Toivotimme miehelle jaksamista ja voimia, hän taas meille onnea uuden perheenjäsenen kanssa. Ja sitä onnea olisimme todellakin tarvinneet. Puoli tuntia myöhemmin mekin nimittäin olisimme samassa tilanteessa, silmät itkusta turvonneina. Me vain emme saisi pienen koiran ruumista mukaamme. Me emme koskaan pääsisi hautaamaan sitä tai sanomaan edes kunnolla hyvästejä. Emme kertomaan, miten pahoillamme kaikesta olimme ja miten olisimme tehneet mitä tahansa muuta sen eteen, jos se vain olisi ollut mahdollista.
Miten lyhyessä ajassa eläimeen voikaan kiintyä.
Meidät kutsuttiin sisään huoneeseen. Koiralla ei ollut rokotuksia. Ei ainuttakaan. Passissa olevat tarrat olivat peräisin punkkilääkkeestä. Entäs rabies-rokote, yritimme vielä. Epätoivo kuulsi läpi kummankin äänestä. Eläinlääkäri pyöritteli päätään. Silloin me molemmat tiesimme. Ei olisi vaihtoehtoja.
Rintaan sattui. Oli vaikea hengittää. Ja kaiken tämän kaaoksen keskellä nukkui pieni pehmeäturkkinen koiralapsi. Ensimmäistä kertaa koko päivänä se nukkui rauhallisesti ja luottavaisesti. Voi kumpa se saisi lähteä siitä, jatkaa vain uniaan. Kumpa sitä ei tarvitsisi enää herättää.
Eläinsuojeluvalvoja saapui. Kertoi faktoja, vastasi ymmärtäväisesti kysymyksiimme. Vierailimme Eviran sivuilla ja selvitimme asioita. Esiin nousi pelko mahdollisesta raivotautitartunnasta, sehän oli purrut naskaleillaan reikiä käsiimme. Olo oli turta. Nappasin sanoja sieltä täältä. Väärennetty passi. Liian nuori koira. Pentutehtailu. Ruumiin lähettäminen Eviralle tutkittavaksi.
Kasa ruskeita pahvilaatikoita tuotiin huoneeseen. Mahtuisi varmasti tuohon pienimpään.
Tuli aika saattaa pentu ikiuneen. Kaikki kävi niin äkkiä. Olisi tehnyt mieli huutaa, mutta ääntä ei tullut. Olisin halunnut vielä haudata kasvoni pennun pehmoiseen turkkiin ja kertoa sille, että nyt se pääsee parempaan paikkaan. Paikkaan, jossa sitä odottaa moni muu rakas koiruutemme. Ne kyllä pitäisivät pienestä huolen. Se ajatus auttoi edes vähän.
Itseään on niin helppo syyttää. Olisi pitänyt vierailla Eviran sivuilla ennen ostopäätöstä. Olisi pitänyt ymmärtää jotain siitä romaniankielisestä passista. Olisi pitänyt soittaa eläinsuojeluun heti, vaikka lopputulos olisi siltikin ollut sama..
Mutta silti.. Olisimmeko tehneet mitään toisin? Vaikka olimme tajunneet, että myyjissä ja koko jutussa oli jotain hämärää, emme silti halunneet jättää pentua sinne enää hetkeksikään. Vaikka epäilimme rokotuksia, otimme koiran silti mukaamme. Kuiskimme kauniita sanoja sen suuriin korviin ja lupasimme sille paremman elämän. Sen lupauksen me todella pidimme - tosin täysin eri tavalla, kuin mitä olimme ystäväni kanssa alunperin ajatelleet. Ei tullut koirapuistoreissuja, ei uimista meressä, ei koiraystäviä. Tuli vain ikiuni ja jäähyväiset. Ja pieni toivo sydämiin siitä, että se löytäisi rakkaat enkelikoiramme ja kertoisi niille terveisiä.
Kiitos eläinlääkäreille, eläinsuojelulle ja poliiseille. Kiitos, että otitte tapauksemme omaksenne. Kuuntelitte, selititte ja ymmärsitte. Kiukkumme, vihamme ja suuren surumme. Kiitos.
Lepää rauhassa, Sherie.
(Koko tapauksen ajan saimme apua poliisilta ja eläinsuojelulta. Heidän neuvojensa ja kauppakirjamme ansiosta ystäväni sai rahansa takaisin - myös lopetusrahan. Sen suhteen ei ollut mitään epäselvyyksiä, ja asia on osaltamme loppuun käsitelty. Tärkeää kuitenkin oli, että kaikesta huolimatta veimme asian loppuun saakka:olimme heti yhteydessä viranomaisiin jne.
Kaiken jälkeen kysyimme myyjältä, miten koira oli tullut Suomeen. Autokyydillä kuulemma, monen maan kautta. Yhdelläkään rajalla ketään ei ollut kiinnostanut. Lisäksi he olivat muka soittaneet Suomen Tulliin, josta heidän mukaansa oli sanottu, ettei koira tarvitsisi rokotteita ja että kaikki olisi hyvin. Uskokoon ken haluaa.)
Tätä tarinaa saa jakaa, ja olisi suotavaakin! Olen tämän ottanut täältä: http://doo-ooris.blogspot.fi/2013/06/kun-kaikki-kaantyi-paalaelleen.html?showComment=1371836021663#c5002897759851544867
Tapahtuma on järkyttävä ja tälläiset pitäisi saada loppumaan! Toivon, että juuri sinä jaat tämän tarinan eteenpäin, sillä tämä on totta ja juuri hiljattain tapahtunutta
14. kesäkuuta 2013
Ajatuksia ja pohdintoja.
Olen löytänyt muutamia omasta mielestäni hyviä kuvia ja nyt haluaisin jakaa ne teidän kanssanne.
Minulle tulee tästä kuvasta mieleen, eräs parhaimmista ystävistäni. Nimittäin Heidi. Hänen kanssaan voin nauraa ja itkeä ja sekoilla ilman mitään nautintoaineita. Me pystytään käyttäytymään kauniisti ja jos huomaamme oikeasti jokun joka tarvitsee apua niin me mennään kyllä auttamaan. ja tottahan se on että jaettu ilo on kaksinkertainen.
Tosiaan henkisiä haavoja on aika vaikea korjata, mutta tärkeintä on oppia elämään niiden kanssa. Koska et voi vaikuttaa siihen mitä on tapahtunut. Voit kyllä käydä juttelemassa monille ammattilaisille, mutta hekään ei saa sitä mitä on tapahtunut tekemättömäksi. Joten on vain pakko opetella elämään sen kanssa.
Toisen elämää ei saisi arvostella pelkästään sen nähden mitä on itse nähnyt toisen elämästä. Silloiset hetket voi olla niitä parhaimpia, mutta jokaisella on joitakin suruja ja tunteita joita ei pysty näyttämään kenellekään. Ei ole reilua arvostella toisen elämää vain niistä pienistä hetkistä joista olet nähnyt tai kuullut se ei välttämättä ole koko totuus.
Jokaisen olisi hyvä muistaa, että jokainen meistä on kaunis. omalla tavallaan tietenkin. Ei saisi välittää siitä mitä toiset sinusta sanoo. Myönnän, että se on itsellenikin vaikeaa. Monet sanovatkin, että auttaa kun katsoo edes vähintään kerran päivässä peiliin ja sanoo peilikuvalleen; "Vitsit, että olet kaunis ja hyvä juuri tuollaisena" Mutta teistä jokainen on kaunis!
Kiusaaminen on väärin. Ja olenkin sitä vastaan. Puolustan aina toisia jos huomaan että heitä kiusataan, mutta en pystykään puolustamaan itseäni. Mutta toivoisin, että juuri sinä, joka luet tätä postausta nyt, puuttuisit kiusaamiseen jos huomaat sellaista. Ei sinun tarvitse tehdä ihmeitä, vaan riittää että menet puolustamaan häntä ja vaikka juttelet hänen kanssaan. Kiusatuille tekee hyvää kun joku menee ystävällisessä mielessä juttelemaan.
Minulle tulee tästä kuvasta mieleen, eräs parhaimmista ystävistäni. Nimittäin Heidi. Hänen kanssaan voin nauraa ja itkeä ja sekoilla ilman mitään nautintoaineita. Me pystytään käyttäytymään kauniisti ja jos huomaamme oikeasti jokun joka tarvitsee apua niin me mennään kyllä auttamaan. ja tottahan se on että jaettu ilo on kaksinkertainen.
Mitäpä tätä kuvaa mitenkään kommentoimaan, sillä tuo teksti kiteyttää sen lyhyesti ja ytimekkäästi!
En pidä tuosta massakiusaamisesta - enkä kyllä ylipäätäänkään kiusaamisesta ja se on VÄÄRIN! Mutta suosittelen oikeasti kaikkia puhumaan kiusaamisesta ja siitä mitä se voi saada aikaan ja mitä se hyödyttää ketään.
Vaikka anteeksi antaminen on joskus todella vaikeaa, on silti hyvä muistaa, ettei kannata mennä vihoissaan nukkumaan, sillä ei voi koskaan tietää että herääkö se kaveri enään. Jopa kiusatun ihmisen tulisi osata antaa anteeksi kiusaajilleen. Se on vaikeaa, tiedän mistä puhun, mutta sitä kautta Jumalakin pystyy sinua auttamaan, jos vain pystyt antamaan kaikille anteeksi.
Tosiaan henkisiä haavoja on aika vaikea korjata, mutta tärkeintä on oppia elämään niiden kanssa. Koska et voi vaikuttaa siihen mitä on tapahtunut. Voit kyllä käydä juttelemassa monille ammattilaisille, mutta hekään ei saa sitä mitä on tapahtunut tekemättömäksi. Joten on vain pakko opetella elämään sen kanssa.
Toisen elämää ei saisi arvostella pelkästään sen nähden mitä on itse nähnyt toisen elämästä. Silloiset hetket voi olla niitä parhaimpia, mutta jokaisella on joitakin suruja ja tunteita joita ei pysty näyttämään kenellekään. Ei ole reilua arvostella toisen elämää vain niistä pienistä hetkistä joista olet nähnyt tai kuullut se ei välttämättä ole koko totuus.
12. kesäkuuta 2013
Kesäkuun leirit leireilty
Dudiin! Nyt tuli sitten tänään tämän kuun viimeinenkin leiri päätökseen. En siis itse suinkaan leiriläisenä, vaan isosena.
Ripari oli mielestäni aivan kamala! Mulle jäi siitä tosi paha mieli eikä oikein huvittaisi sunnuntaina mennä heidän konfirmaatioon, mutta pakotan kuitenkin itseni siihen. Koska en halua näyttää heille, että annoin periksi! Vaikka tiedän tehneeni riparilla väärin, kun poistuin yhteisestä hetkestä itku kurkussa ja pysyin loppu illan huoneessa. Mutta en vain pystynyt kohtaamaan leiriläisiä.
Tosin isospalaveriin sinä samana iltana menin ja sain lämpimän vastaanoton isosilta sekä nuorisotyön tekijältä. He halasivat ja rohkaisivat minua jatkamaan leiriläisten puheista välittämättä.
Ja pakko myöntää! Pystyin olemaan ihan viimeiseenkin päivään asti, vaikka tekihän se aika tiukkaa. Tuon leirin jälkeen olin niin väsynyt, mutta yritin pysyä hereillä... Tuloksetta.
Ja sitten viime sunnuntaina kävin Heidin kanssa merefesteillä kiertelemässä ja viettämässä rentoa aikaa. Sitten tunnin-parin päästä lähdin kotiin. Tosin illalla me jo taas oltiin Heidin ja Sissin kanssa eräällä kentällä heittelemässä palloa ja vähän treenailemassa. Mutta sitten Sissille tuli liian kuuma, joten päätettiin kävellä ruokolajärvelle, josta sitten neiti pääsi juomaan ja uimaan. Tälläkin kertaa Heidi KASTUI! :D (Sori, Heidi. en ois varmaan saanut "lipsauttaa"?! :D) Mutta menimme vielä takaisin kentälle. Siinä meillä menikin ihan kivasti aikaa! Ja kaikilla oli hauskaa, Sissikin nautti paljon ja kotiin päästyämme se nukkuikin todella sikeästi.
Maanantaina menin sitten taas sinne leirikeskukseen - lastenlerille. Se oli aivan IHANA, lapset oli todella ihania ja suloisia. Sain muutamia heppa piirustuksiakin leiriläiseltä ja sain täyttää muutamat ystäväpäivä kirjat. Oli muuten aika haasteellista sellaiseen kirjoittaa, kun siitä on jo paljon aikaa kun itselläni oli sellainen ja kavereillani..
Leiri oli oikeasti kaikin puolin ihana. Vaikka sainkin valvoa yöllä, että pikkuiset nukahti ja uimarannallakin sain olla vahdissa -se oli mielestäni aika haastavaa kun piti laskea lapsien päitä.. :D Viimeisenä iltana nähtiin hauska lasten tekemä esitys. Ja oikeasti kaikki nauroivat vedet silmissä! :D
Minulla on nyt jo niitä leiriläisiä ikävä!
Askarreltiinkin leirillä joka oli aika haastavaa, mutta ei siitä sen enempää..
Tässä vielä kuvia noista hetkistä.
Ripari oli mielestäni aivan kamala! Mulle jäi siitä tosi paha mieli eikä oikein huvittaisi sunnuntaina mennä heidän konfirmaatioon, mutta pakotan kuitenkin itseni siihen. Koska en halua näyttää heille, että annoin periksi! Vaikka tiedän tehneeni riparilla väärin, kun poistuin yhteisestä hetkestä itku kurkussa ja pysyin loppu illan huoneessa. Mutta en vain pystynyt kohtaamaan leiriläisiä.
Tosin isospalaveriin sinä samana iltana menin ja sain lämpimän vastaanoton isosilta sekä nuorisotyön tekijältä. He halasivat ja rohkaisivat minua jatkamaan leiriläisten puheista välittämättä.
Ja pakko myöntää! Pystyin olemaan ihan viimeiseenkin päivään asti, vaikka tekihän se aika tiukkaa. Tuon leirin jälkeen olin niin väsynyt, mutta yritin pysyä hereillä... Tuloksetta.
Ja sitten viime sunnuntaina kävin Heidin kanssa merefesteillä kiertelemässä ja viettämässä rentoa aikaa. Sitten tunnin-parin päästä lähdin kotiin. Tosin illalla me jo taas oltiin Heidin ja Sissin kanssa eräällä kentällä heittelemässä palloa ja vähän treenailemassa. Mutta sitten Sissille tuli liian kuuma, joten päätettiin kävellä ruokolajärvelle, josta sitten neiti pääsi juomaan ja uimaan. Tälläkin kertaa Heidi KASTUI! :D (Sori, Heidi. en ois varmaan saanut "lipsauttaa"?! :D) Mutta menimme vielä takaisin kentälle. Siinä meillä menikin ihan kivasti aikaa! Ja kaikilla oli hauskaa, Sissikin nautti paljon ja kotiin päästyämme se nukkuikin todella sikeästi.
Maanantaina menin sitten taas sinne leirikeskukseen - lastenlerille. Se oli aivan IHANA, lapset oli todella ihania ja suloisia. Sain muutamia heppa piirustuksiakin leiriläiseltä ja sain täyttää muutamat ystäväpäivä kirjat. Oli muuten aika haasteellista sellaiseen kirjoittaa, kun siitä on jo paljon aikaa kun itselläni oli sellainen ja kavereillani..
Leiri oli oikeasti kaikin puolin ihana. Vaikka sainkin valvoa yöllä, että pikkuiset nukahti ja uimarannallakin sain olla vahdissa -se oli mielestäni aika haastavaa kun piti laskea lapsien päitä.. :D Viimeisenä iltana nähtiin hauska lasten tekemä esitys. Ja oikeasti kaikki nauroivat vedet silmissä! :D
Minulla on nyt jo niitä leiriläisiä ikävä!
Askarreltiinkin leirillä joka oli aika haastavaa, mutta ei siitä sen enempää..
Tässä vielä kuvia noista hetkistä.
| Heidi "kiusaa" mun pikkuista ryhmäläistä :D |
6. kesäkuuta 2013
Kinnitus Camp ja väljakutseid, mida ta kujutab
Elikkä riparilla ollaan, kuten otsikossa lukee Eestiksi. Ja suomennettunahan tuo otsikko on: "Rippileiri ja sen tuomat haasteet".
Kuten moni riparilainen ja jopa lapset pitävät isosia hyvin usein niinä coolimpina ihmisinä, mutta sitä se ei välttämättä ole lainkaan esim rippileirillä. Ja usein kuvitellaan, että isosena työskentely on ihan helppoa, että ei tarvitse kuin tehdä muutamat leikit päivään ja hieman katsoa leiriläisten perään.
Mutta voin kertoa ettei se ole ihan paikkaansa pitävä. Nimittäin isosen tehtäviin kuuluu monenlaista; kivaa ja vähän vähemmän kivaa pakollista tekemistä. Mm. Isosenkin tarvitsee siivota ja pitää sitä sovittua kuria mikä on opetettu isoiskoulutuksessa. Riparilaisethan ei siitä pidä yhtään!
Isosten tarvitsee kestää paljon kaikkea mitä nuoret tekee tai sanoo. Se käy hieman raskaaksi, vaikka isonen olisikin terve. Nimittäin leiriläiset voi heittää kaiken maailman syytöksi meidän niskaan ja meidän täytyy vain ottaa se vastaan eikä ruveta käyttäytymään samalla tavalla. Ja lisäksi leiriläiset hyvin usein keksii jotakin heidän mielestään erittäin hauskaa ja jännittävää jekkua isosille sekä vetäjille. Ja joskus ne on jopa hieman vaarallisiakin.
Mutta kaikesta huolimatta isosen tehtävä on mielestäni mukavaa. Sillä joutuuhan itsekin sopeutumaan siihen, että ollaan viikko leirillä tuntemattomien ihmisien kanssa ja vetää leikkejä heille sekä Raamattu piirejä. Ei se ihan jokaisellekaan ihmiselle sovi. Lisäksi joutuu itse työstämään itseään, että käyttää hyvää puhetyyliä ja käytöstavat ovat hyvät. Eli siis isonen ei saa kirjoilla tai käyttää voima keinoja hillitäkseen leiriläisiä. Me olemme niitä "mallinukkeja" jotka näyttävät esimerkkiä...
Tässä leiristä muutamia kuvia

Kuten moni riparilainen ja jopa lapset pitävät isosia hyvin usein niinä coolimpina ihmisinä, mutta sitä se ei välttämättä ole lainkaan esim rippileirillä. Ja usein kuvitellaan, että isosena työskentely on ihan helppoa, että ei tarvitse kuin tehdä muutamat leikit päivään ja hieman katsoa leiriläisten perään.
Mutta voin kertoa ettei se ole ihan paikkaansa pitävä. Nimittäin isosen tehtäviin kuuluu monenlaista; kivaa ja vähän vähemmän kivaa pakollista tekemistä. Mm. Isosenkin tarvitsee siivota ja pitää sitä sovittua kuria mikä on opetettu isoiskoulutuksessa. Riparilaisethan ei siitä pidä yhtään!
Isosten tarvitsee kestää paljon kaikkea mitä nuoret tekee tai sanoo. Se käy hieman raskaaksi, vaikka isonen olisikin terve. Nimittäin leiriläiset voi heittää kaiken maailman syytöksi meidän niskaan ja meidän täytyy vain ottaa se vastaan eikä ruveta käyttäytymään samalla tavalla. Ja lisäksi leiriläiset hyvin usein keksii jotakin heidän mielestään erittäin hauskaa ja jännittävää jekkua isosille sekä vetäjille. Ja joskus ne on jopa hieman vaarallisiakin.
Mutta kaikesta huolimatta isosen tehtävä on mielestäni mukavaa. Sillä joutuuhan itsekin sopeutumaan siihen, että ollaan viikko leirillä tuntemattomien ihmisien kanssa ja vetää leikkejä heille sekä Raamattu piirejä. Ei se ihan jokaisellekaan ihmiselle sovi. Lisäksi joutuu itse työstämään itseään, että käyttää hyvää puhetyyliä ja käytöstavat ovat hyvät. Eli siis isonen ei saa kirjoilla tai käyttää voima keinoja hillitäkseen leiriläisiä. Me olemme niitä "mallinukkeja" jotka näyttävät esimerkkiä...
Tässä leiristä muutamia kuvia
| Minä innokkaana tekemässä taulukkoa |
| Leiriläisten taideteoksia. :) |
| Mielestäni hauska puu! :D |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

















