Monet ehkä kuvittelee, että mä vedän kokoajan jotain ihme feikkiä näistä mun olotiloista ja siitä miksi en vain jaksa. Mutta se ei ole totta! En valehtele, miksi valehtelisin?
Joo, yritän pitää "naamaria" naamalla, jotta en vain purskahtaisi itkuun. Mun elämä ei oo ollut helppoa eikä tuskin tule sitä koskaan olemaan.
Tunnen itseni hyvin yksinäiseksi, rikkinäiseksi ja sisältäni löytyy paljon ikävää. En ole mikään ihmeen superhyper ihminen, joka jaksaa aina näyttää että on kaikki hyvin ja koskaan ei ole tapahtunut mitään.
Oikeastaan jokapäiväinen toiminta vaatii multa todella paljon. Pelkään monia asioita jotka saattaa toisille olla ihan normaaleja. Mutta miten luottaa ihmisiin jos se taito on hävinnyt?
Onneksi mulla on muutamia ihmisiä mun ympärillä, jotka pitää mut tavallaan pystyssä. En tiedä jaksaisinko elämää ilman heitä. Tosin sitten pelkään jatkuvasti että menetän heidät..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pidättehän huolta, että kommenttikenttä ei täyty herjaavista ja loukkaavista sanoista. Palautetta saa antaa, mutta asiallisesti.