Opin että se ei tule jäädäkseen
mä en suostunut koskaan sen otteeseen
se on muisto sun äänestä kertomassa, mä en kelpaa
no hei
sinä itse teit musta tällaisen
ei, mun elämä ollutkaan sun mittainen, joo
Olen kaatunut langennut loukkoihin,
joista auennut on ovi ainut alaspäin
ja niihin mun haaveet haudattiin
sain uudet haaveet ja nousin
kauas päässyt oon
enkä sun surulapsesi tahtonut koskaan, mä olla
vaan nousta korkeuksiin
Mua kasvatit siskoihin vertaillen
ne on tyttöjä äidin ja tietää sen
sinä pilkkasit estelit kun halusin vaan lentää,
tänään
mun kipukynnys on taivaan korkuinen, ja siitä
sinä ansaitset suuren kiitoksen, joo
Olen kaatunut langennut loukkoihin,
joista auennut on ovi ainut alaspäin
ja niihin mun haaveet haudattiin
sain uudet haaveet ja nousin
kauas päässyt oon
enkä sun surulapsesi tahtonut koskaan, mä olla
vaan nousta korkeuksiin
Kun on alhaalla käynyt niin huipulla tuulen tuntee
se saa
sydämeen sen, yksinäisyyden, palaamaan
Olen kaatunut langennut loukkoihin
joista auennut on ovi ainut alaspäin
ja niihin mun haaveet haudattiin
sain uudet haaveet ja nousin
kauas päässyt oon
enkä sun surulapsesi tahtonut koskaan, mä olla
vaan nousta
Kaija Koo
Tunteena kaikesta tapahtuneesta on, että en voi onnistua missään. Ja loppujen lopuksi tajunnut, että olen yksin. Välillä on hetkiä kun haluaisi vain itkeä ja kertoa kaikki, mutta se on turhaa.. Sitä ruvetaan vähättelemään ja vääntämästä asiaa toisenlaiseksi taikka sitten säälimään.. Sääli.. Minä EN kaipaa sääliä.
Tai onhan mulla paikka jonne voin soittaa tarvittaessa, mutta nyt se tarkoittaisi lähinnä jokaista ikistä päivää soittaa ja toivoa että he saavaat jotain selkoa selityksestä mahdollisen itkun seasta. Mutta silti en toisaalta pysty avaamaan asioita heille, kun pelkään/en halua kuulla yllä mainittuja asioita. Sillä tiedän olevani se mamman vellihousu, kermaperse, yms..
Ja kuten kirjoitin päivityksen toiseen paikkaan, niin julkaisen sen tässäkin.
"Tajunnut, että kuinka paljon olen antanut mahdollisuuksia lähteä minun ehdottamiin juttuihin tai tapaamisiin ei koskaan onnistu, vaan kaikki tulee toisen ehdottamana aivan mikä tahansa homma (oli kyse hommista, tapaamisista yms) niin lähden aina mukaan. Noh. Nyt päätin, että mun antamat mahdollisuudet oli ja meni, en tarjoa toiste enään jotain omakeksimääni juttua, koska olen aina vain saanut siitä pahan olon ja mielen, jopa ahdistusta..
Kuten jossain laulussa laulettiin, että jos aina vain toiselle tulee paljon erinäisiä asioita, niin kaverit jää. Olen vain seurannut sitä monta vuotta, ja nyt ajattelin että olkoot niin! Ei se ole minulta pois, mutta en minäkään lähde tästäedes kaikkeen toisten ehdottamiin juttuihin (Ei koske talleilua yms muuta mulle todella tärkeää. )
Ja anteeksi tämä valitus, mutta nyt mun oli pakko sanoa suoraan. Parempi pysyä "hyvän päivän tuttuna" kuin vihamiehinä, eikö?"