Koneeseen kadonnutta
ei voi takaisin saada
Kulutettu, käytetty
ruokkimaan ympyrää.
Luotettu ehkä liikaa
siihen että aika korjaa
se minkä vuoksi nähtiin
niin kovin paljon vaivaa.
Että hajalle saatiin
se mikä kauniiksi tarkoitettiin.
Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää.
Kehen sattuu ja kuinka paljon
siitä kysymys enää tässä kai on
kun on saavuttu siihen pisteeseen
ettei mikään ole varmaa.
Maailman pisimmät tunnit
niiden otteeseen jää kiinni
Niitä kantaa loppuun asti
vaikka itse ei aina huomaa.
Millainen on se taivas
jota ei löydetty koskaan
olen kuullut paljon siitä
osan jopa omasta suustani
Voi niin pitkälle jaksaa
kun itsellensä vakuuttaa
Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää
Kehen sattuu ja kuinka paljon
siitä kysymys enää tässä kai on
kun on saavuttu siihen pisteeseen
ettei mikään ole varmaa
Joku meistä on onneton
palanut mutta tunnoton
katuva mutta uskoton
enemmän kuin rauhaton
Periaate on ehdoton,
perustelu aukoton,
yhtälö ehkä mahdoton
Miten niin muka armoton?
Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää
Kuten laulun sanoissa lukee; "Koneeseen kadonnutta ei voi takaisin saada." Ajattelen tuon koneen tilalle "Elämään kadonnutta....", koska ei sitä saa pyyhittyä pois (oman elämän), vaikka kuinka kovasti sitä haluaisikin.
Elämässä on aina jokin joka kuluttaa paljon ihmistä kunnes on aivan loppu. Voi siis tapahtua monia asioita, kunnes huomaa ettei jaksa. (Tai joku muu huomaa.)
Monet sanoo aina vain, että kyllä aika korjaa. Mutta tosiasiassa aika voi kyllä auttaa elämään kaiken kanssa, muttei koskaan voi korjata täysin ehjäksi. Sillä arvet jää ainiaaksi, vaikka kuinka yrittäisi hoivata ja liimata tms kiinni. Joskus toisinaan ne vanhat arvet (jotka jo ajatteli pystyvän sietämään) voivat aueta kysymättä aikaa tai paikkaa - yksi pieni sanakin voi saada sen auki ja "työnnetään veistä takaisin aina vain syvemmälle sydämeen."
Ja vaikka ihminen yrittää saada kaikki olemaan taas paremmin; Käymällä terapiassa monta vuotta sekä joutunut viettämään välillä pakosta välillä omasta tahdostaan psykiatrisessa sairaalassa osastolla.
Voi kuitenkin ne kaikki ponnistelut romuttua yhdessä hetkessä ja tavallaan "vedetty matto jalkojensa alta jonka päällä seisoi".
Vaikka Jumala loi ihmiset omaksi kuvakseen, niin ei meistä ihmisistä saa kyllä sellaista tekemälläkään. Ei joskus kauan sitten, ei nyt, eikä tulevaisuudessa (jos sitä edes on).
Me ollaan pahoja - itsellemme, toisille, luonnolle...
Sanotaan myös, että Jeesus kuoli ristillä puolestamme jotta saisimme kaikki syntimme anteeksi.
Kipu viiltää aina vain kovemmin ja kovemmin, kunnes on pakko vain huutaa, koska ei tiedä kauanko jaksaa tätä kaikkea. Ajattelee miksei ole jo Luoja ottanut tyköönsä tästä kivusta ja tuskasta pois.
Silloin yksi minuutti tuntuu parilta viikolta, tunti vuodelta. Sitten kaikki on jo "aivan sama mitä minulle tapahtuu". Mikään ei tunnu miltään ja ahdistuu jo ihan normaaleista arkipäivän asioista, jotka jääkin tekemättä jos ei vain pysty.
Ihminen antaa periksi, on onneton iloa ei tule mistään. Tulee tunnottomaksi ja antaa vain kaiken tulla välittämättä mitä itselle tapahtuu, kunhan toisilla vain on parempi olla.
Tuntee olevansa usein rauhaton eikä pysty millään vaikka kuinka yrittäisi rauhoittua - täytyy vaan antaa mennä aivan ranttaliksi.
Joskus sekin ihminen oli iloinen lapsi, joka leikki kaverin kanssa ja tunsi olevansa tärkeä ja kaivattu, kunnes kaikki romuttuu.
Myöhemmin katsoo vanhoja valokuvia ja ihmettelee kuka on tuo iloinen tyttö joka näyttää aivan minulta, mutta joka nauraa suoraan sydämestään.
Ei enää tunne itseään,
ei tiedä haluaako edes tuntekaan.
Ei tiedä haluaako tai jaksaako elää, koska ei jaksa enään..
Tahtoisi puhua jollekin kaikki, mutta taas toisaalta ei haluakaan puhua.
Mitä sanoisi,
miten aloittaisi tai miten toinen saa selvää puheestani jos ja kun purskahtaisi itkuun, ja sitten ei saisi lopulta enää sanaa suustaan.




